Sarjojen historia ei alkanut TV:n alkuaikoina vaan juuret ulottuvat mykkäelokuvien historiaan. Ensimmäisten sarjaelokuvien tuottajilla oli aivan sama ajatus kuin TV-sarjojenkin tekijöillä – saada katsoja istumaan sarjan parissa viikosta viikkoon. Edellinen jakso jätettiin aina niin jännittävään kohtaan, että seuraava jakso oli pakko mennä katsomaan seuraavalla viikolla. Sarjaelokuvien ja TV-sarjojen perusero on kuitenkin siinä, että elokuvateatterissa sarjaa esitettiin koko viikko. TV-sarjat taas saattavat olla viikottaisia tai päivittäisiä ja istuttavat katsojan TV:n ääreen tietyllä kellonlyömällä. Parhaana esimerkkinä voi mainita esim. “Kauniit ja rohkeat”, jota on esitetty Suomessa vielä niin älyttömään aikaan, että monet menevät mieluummin kaljalle kuin tulevat kotiin tekemään mikroruokaa vaimon töllöttäessä pakollista nautintoaan. Mutta asiaan.

Mykkäkauden sf-sarjat olivat pääasiassa seikkailuja, jotka sisälsivät mitä ihmeellisimpiä keksintöjä. Sarjojen päärekvisiittaa olivat kekseliäät laboratoriot kemiallisine ja sähköisine laitteineen, ja kaiken yllä leijui Hugo Gernsbackin Electrical Experimenter -lehden henki. Suosittuja aiheita olivat myös varkaiden himoitsemat salaperäiset “mustat laatikot”, hiilen korvikkeet, jauhomainen bensiini ja lukuisat muut rajatonta energiaa tarjoavat salaperäiset aineet ja laitteet. Teknistä alkemiaa harrastettiin mm. sarjoissa The Diamond Queen (1914) ja The Diamond Master (1929). A. G. Bellin vuosina 1874-76 kehittämä käyttökelpoinen puhelin ilmestyi sarjoihin nimellä “Pocket Wireless Telephone”. Tätä, sekä radiotekniikkaa hyödynnettiin erinomaisesti sarjoissa The Black Box (1915), The Radio King (1922) ja The Radio Detective (1926). Johtuen luultavasti radiumin ja sen ominaisuuksien vähäisestä tuntemisesta salaperäiset alkuaineet vähenivät mykkäkauden lopulla antaen tilaa kaukosäädettäville laitteille automaatiolle ja roboteille.

ENSIMMÄISET SF-SARJAT

Ensimmäinen sf-sarja oli lukuisia klassisia keksintäjä (esim. X-säteet) esittelevä The Exploits of Elaine (1914). Sarjan mysteerit viehättivät katsojia ja siitä tuli niin suosittu, että se tuotti jo samana vuonna Pathe yhtiölle yli miljoona dollaria ja sankaritarta esittavän Pearl Whiten tähteys oli taattu. Jo seuraavana vuonna tehtiin kaksi jatkosarjaa, The New Exploits of Elaine ja The Romance of Elaine, joissa vanhoille sf-elokuville tyypillinen laboratorio kehitettiin huippuunsa.

Elainen saama suosio innosti muitakin tuottajia kahmaisemaan rahansa potista. Valitettavasti useimmat elokuvat, kuten The Ventures of Marquerite (1915), muistuttivat liikaa esikuvaansa ja siksi niiden suosio jäi vähäiseksi. Mutta poikkeuksiakin löytyi, kuten Phillips Oppenheimin kirjaan pohjautuva The Black Box (1915), Lady Baffles and Detective Duck (1915), jossa esitellään nykyaikaista suljettua TV-systeemiä muistuttava “rubberscope” ja erinomainen The Grimson Stain Mystery (1916), joka on sekoitus Elainesta, Frankensteinista ja Tohtori Jekyllistä. Mielenkiintoinen on myös The Secret of Submarine (1916), jossa hyödynnettiin Thomas A. Edisonin keksintöjä ja ennakoitiin II Maailmansota. Sarjassa tiedemies-keksijä ja sukellusveneen rakentaja aikoo antaa keksintönsä USA:n armeijalle, mutta seikkailullisista syistä venäläinen agentti ja japanilainen vakooja heittävät hiekkaa rattaisiin.

Science fictionin kannalta 1910-luvun merkittävimmät sarjat olivat Francis Fordin ja Harry Harveyn ohjaama 18-osainen The Mystery Ship (1918) ja Burton Kingin 15-osainen The Master Mystery (1919). Ensimmäinen sarja on pääpiirteiltään kadonneen aarteen etsintäjuttu, jonka erinomaisena sf-elementtinä on sähköllä kulkeva, 40 jalkaa pitkä, panssaroitu yhden miehen risteilijä. Tätä salaperäistä alusta ohjaa tykkitornista mies, joka kätkee henkilöllisyytensä erikoismallisen kypärän taakse. Tornissa hänellä on ruorin lisäksi radiolähetin ja kaikki tekniset laitteet, joilla hän kykenee koko ajan pitänään laivan ja sen aseet hallinnassaan; ja ensimmäiseksi tuleekin mieleen, että alus kapteeneineen on selvä muunnos Nautiluksesta ja Nemosta. Kokonaisuutena sarja on erittäin hyvin näytelty ja ohjattu. Milton Mooren lavastus ja erkoistehosteet ovat sarjan valmistusvuoden huomioon ottaen ällistyttävän hyvät ja aseetkin muistuttavat nykyaikaisen teknologian tuotteita.

Huomattavasti edellistä heikompi The Master Mystery räätälöitiin näyttämään Harry Houdinin pakenemistekniikkaa ja siinä esiintyy sarjaelokuvien ensimmäinen kolhonnäköinen pönttöpäärobotti, johon mitkään aseet eivät tehoa. Ensimmäisessä osassa esiintyy pahana voimana International Patents Inc, jota johtaa ilkeä, mutta nerokas erakkomiljonääri, Peter Brent. Hän elää linnamaisessa rakennuksessaan “Neron hautausmaaksi” kutsutun kalliomaaston äärellä. Sen alapuolella sijaitsee Brentin salainen laboratorio, jossa hän on luonut turmiota tuottavat keksintönsä. Brent katuu ilkeyksiään, mutta Robotti Q pistää häneen halvaannuttavaa myrkkyä. Eva-tytär yrittää paeta, mutta saa kannoilleen Q:n, joka murskaa häntä auttamaan tulleen kemistin ja vangitsee hänet linnaan. Sankaritarinan mukaisesti Oikeusministeriön salainen agentti, Quentin Locke (Houdini), tunkeutuu linnaan, mutta jää robotti Q:n ansaan.

Seuraavien 14-osan ajan seurataan Locke-Houdinin pakoyrityksiä ja yrityksiä vapauttaa Eva. Jokaisessa osassa hänet otetaan kiinni, asetetaan mahdottomiin tilanteisiin ja kuolemanvaaraan. Ja ihmepelastuminen tapahtuu aina seuraavan osan alussa. Kuulostaa älyttömältä, mutta tällainen soopa veti katsojat viikosta toiseen katsomaan Houdinin temppuilua. Viimeisessä osassa, “Unmasking of the Automation”, Locken onnistuu lävistää teräshaarniska keksimällään räjähtävällä kuulalla, jonka hän totta vieköön olisi saanut keksiä jo aikaisemmin. Dramaattisessa loppukohtauksessa robotti lyyhistyy lattialle ja loppuhuipennukseksi paljastuu robotin sisältä ihminen, joka keksimällään laitteella kykeni kasvattamaan lihasvoimansa yli-inhimillisiksi.

MYKKÄSARJOJEN JOUTSENLAULU

Suurimmassa osassa 1920-luvun sarjoista pyörivät vanhat ideat, mutta uusiakin löytyi. Kunnianhimoisessa, kuvitteellisessa sf-sarjassa The Flaming Disk (1920) professori kehittää optisen laitteen, joka keskittää auringon säteet kapeaksi sädekimpuksi, jonka voima muuttaa raudan ja teräksen höyryksi. Professorin unelmana on aurinkoenergian valjastaminen hyötykäyttöön, jolloin voitaisiin tuottaa uusia yhdisteitä ja metalliseoksia tulevaisuudelle. Toisaalla taas sotilasjohto odottaa innokkaasti uutta optista asetta. Kehnossa läaketieteellisessä seikkailussa The Screaming Shadow (1920) siirretään eläinten rauhasia ihmiskehoon ja mielenkiintoisessa, keskitasoa paremmassa sarjassa, Nan of the North (1921), on lähtökohtana meteoriitin syöksyminen Yokonin alueelle.

Tuottayhtiöiden vähäinen kiinnostus Sf-sarjoihin näkyy Frank Leon Smithin käsikirjoituksen kohtalossa. Alkuperäinen nimi oli The Man Who Stole the Earth ja se oli erinomainen sf-jännäri marsilaisroistoineen, mutta Pathen johto ei uskonut näin mielikuvituksellisen science fictionin menestykseen. Käsikirjoitus kirjoitettiin uudelleen ja tuloksena oli sf-seikkailu The Sky Ranger (1921), jossa koko alkuperäinen idea on vesitetty laimeaksi, kahden keksijän väliseksi ristiriidaksi. Parhaiden visuaalisten ideoiden säilyttämiseksi marsilaisroistosta on muokattu huippunopean lentokoneen rakentaja ja hänen erikoisia voimiaan selitellään sillä että hän on ollut taikuri ja hypnotisoija. Hänen äänetön lentokoneensa kiertää maailman ympäri muutamassa tunnissa ja kykenee parissa sekunnissa kokoamaan korkeuksiin. Toinen keksijä on kehittänyt voimakkaan valonheittimen, jolla voi lähettää signaaleja Marsiin. Valo kykenee myös havaitsemaan korkeuksissa lentäviä esineitä ja siksi lentokoneen rakentaja tulkitsee valonheittimen konettaan vastaan suunnatuksi uhaksi ja yrittää tuhota keksinnön.

Vuosikymmenen lopulla sf-sarjoja tehtiin harvakseen ja ne olivat melkein kaikki laimeita, kaavamaisia seikkailuja. Esimerkiksi sarjan The Power God (1925) idea atomienergiamoottorin kehittämisestä oli hyvä, mutta toteutus ei ollut idean veroinen. Sarjalla ei ole hyvälle sf-sarjalle ominaista sykkivää voimaa eikä jatkuvuutta, ja siksi se näyttää vähällä rahalla kiireesti kokoon kyhätyltä tekeleeltä. Sitä vastoin Ben Wilsonin ja Francis Fordin ohjaama Officer 444 (1926) taas toimii vanhoista ideoistaan huolimatta jäntevän ohjauksen ansiosta.

Eräs kunnianhimoisimmista yrityksistä vuoden 1920 jälkeen oli Leigh Jacobsonin tarinaan Dangers of Deep perustuva The Scarlet Streak (1926), jossa professori Crawford on keksinyt “punaiseksi juovaksi” nimetyn laitteen. Siitä lähtevä säde kantaa usean tuhannen kilometrin päähän ja tuhoaa kaiken tielleen osuvan. Vaikka tässä erittäin huolellisesti tehdyssä ja taidolla kuvatussa sarjassa ei olekaan tarpeeksi ulottuvuuksia hyväksi sf-sarjaksi, se tarjoaa kuitenkin riittävästi jännitteitä lukuisten hyvien toimintakohtausten ja teknisten aseiden avulla.

Mykkäkauden viimeinen sf-seikkailu oli muutamia hyviä ideoita tarjoileva The King of Kongo (1929). Pääpiirteiltään se on viidakkoseikkailu, jossa salaisen palvelun agentti, Warren, ja salaperäisen miljonäärin tytär, Nancy, matkaavat Afrikkaan etsimään salaista temppeliä. Onnistuttuaan avaamaan kivisen oven he astuvat temppeliin ja ovi paukahtaa kiinni heidän takanaan. Temppelin muurien sisapuolella he kohtaavat petoja, joista eräs muistuttaa keskikokoista dinosaurusta ja suunnaton ihmisapina ennakoi selvästi King Kongin tulemista. Petojen taistellessa Warrenin ja Nancyn onnistuu paeta. Viidakossa he kohtaavat Murdocin (Boris Karloff), joka uhkaa heidän henkeään elleivät he häivy tältä tutkimattomalta alueelta. Sarjan lopulla sankaripariskunta löytää Nancyn isän ja kaikki kolme pakenevat petoja täynnä olevan temppelin läpi. Murdoc apureineen ei ole yhtä onnekas ja heidän tuskanhuutonsa kaikuvat pakenijoiden korvissa.

Kuten tarinasta huomaa, sarja on keskinkertaista sf:ia ja luokiteltavissa lähinnä jonnekin kadonneiden kulttuurien kategoriaan. Se on kuitenkin merkittävä monesta syystä. Se on Boris Karloffin ensimmäinen esiintyminen sf:in parissa. Se on mykkäkauden viimeinen sf-sarja. Se on ensimmäinen mykkä-ääni-sf-sarja. Vaikka Al Jolson olikin ensimmäisenkerran laulanut elokuvassa levyltä jo vuonna 1927, teki äänielokuva vastatuloaan. Sarjassa käytetty osittainen ääni oli Victor Sound Systems‘in synkronoitua ääntä ja katsojat olivat haltioissaan ääniefekteistä, synkronoidusta musiikista ja tunnuslaulusta “Love Thoughts of You”.

ÄÄNEN VOITTOKULKU

Mykkäkauden jälkeen sarjafilmit kokivat lyhyen, äänielokuvan murroksesta johtuvan laman. Sf-sarjat palasivat valkokankaalle 1930-luvun puolessavälissä entistä elinvoimaisempina ja idearikkaampina. Tuottajat eivät enää pelänneet mielikuvituksellista science fictionia vaikka tuolta kaudelta löytyykin yksinkertaisempia ja jopa perinteisiäkin teemoja kuten tuhoavat säteet ja radio-ohjattavat robotit (The Vanishing Shadow, 1934), gangsterien käyttämä sähköinen, tulivuoria aktivoiva vempain (Robinson Crusoe of Clipper Island, 1936) ja sähköisiä, näkymättömia salamoita synnyttävä keksintö (Fighting Devil Dogs, 1938). Pääasiassa sarjat käsittelivät outoja sivilisaatioita, avaruusmatkoja, maahan saapuneita muukalaisia ja tietenkin klassisia supersankareita, joista valkokankaalla vierailivat Batman, Teräsmies, Kapteeni Marvel ja Kapteeni Amerikka. Erittäin suosittua rekvisiittaa olivat rakettialukset ja robotit. Rakettialukset olivat ehkä äänielokuvan alkuvaiheessa ihmellistä katsottavaa, mutta nykyiselle katsojalle nuo ujeltavat, pärisevät ja savua tupruavat alukset ovat lähinnä koomisia. Robotin tehtävänä oli poikkeuksetta korostaa pahuuden voimia. Sarjojen ensimmäiset robotit olivat kumiletkukätisiä ja -jalkaisia peltipönttöja, jotka hoippuivat jäykin askelin sädease kourassaan tai metallisilla jaloillaan kolisteleviä hirviöitä. Ainoa pönttöä muistuttamaton robotti löytyy sarjasta The Phantom Creeps (1939), jonka isopäinen ja irvinaamainen murhaava robotti herätti pelkoa jo pelkällä ulkonäöllään. Ulkoisista eroavaisuuksistaan huolimatta tämän kauden roboteilla oli kuitenkin yksi yhteinen piirre – niillä kaikilla oli jostain kummallisesta syystä nenä.

Supersankarien ohella muutkin sarjakuvasankarit esiintyivät valkokankaalla. Ensimmäisinä seikkailivat avaruuden urhot Flash Gordon ja Buck Rogers ja hieman myöhemmin maineikas seikkailija Brick Bradford. Myös sarjaelokuvat keksivät omia sankareitaan joista tunnetuin hahmo lienee Rocket Men, joka esiintyi useassa sarjassa vaihtelevalla menestyksellä. Merkittävintä näissä sarjoissa on kuitenkin se, että ne antoivat suunnan TV:n alkukauden sarjoille ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ne kaikki esitettiin 50-luvulla myös televisiossa.

TUNTEMATTOMAT SIVILISAATIOT

Toirnintasarjojen maineikas ohjaaja B. Reeves Eason ohjasi Otto Browerin kanssa tyylikkään ja hauskan 12-osaisen sarjan The Phantom Empire (1935). Se on vieläkin katsomisen arvoinen sekoitus science fictionia ja lännenfilmejä, ja sen käsikirjoitus on räätälöity laulavan cowboyn, Gene Autryn, roolia varten. Sarjan alussa Autry taistelee roistoja vastaan ja hoitaa radioasemaa maatilallaan Texasissa aavistamatta, että yli 7,5 km syvyydessä hänen tilansa alapuolella sijaitsee Murania, kauniin kuningattaren hallitsema teknologinen sivilisaatio. Sarjan jatkuvuus on erittäin hyvin rakennettu. Vauhdikkaat toimintakohtaukset, maanalaisen ratsuväen karauttaessa luolastaan maan pinnalle, ovat kuin suoraan lännenfilmeistä ja Autryn taistelut maanalaisessa kaupungissa robotteja ja sädeaseita vastaan edustavat tuon ajan sf:in parhaimmistoa.

Sarjan saama menestys innoitti Easonia ohjaamaan seuraavana vuonna Joseph Kanen kanssa sarjan Undersea Kingdom, joka on eräänlainen sekoitus Phantom Empirea ja Flash Gordonia. Sankariksi valittiin Ray “Crash” Corrigan, jonka esittämä meriupseeri viettää melkein koko ensimmäisen jakson laivaston punttisalilla esittelemässä taitojaan. Professori Norton houkuttelee hänet tutkimusmatkalle keksimällään erikoisella sukellusveneellä, ja mukaan tunkee tietenkin kaunis naisreportteri ja professorin nokkela poika. Meren syvyyksistä löydetään valtavassa luolamaailmassa sijaitseva Atlantis, jonka ilmansaantia ja valoisuutta ei vaivauduta selittelemään. Atlantis on kummallinen sekoitus vanhaa ja uutta teknologiaa. Sitä hallitsee keisari Mingiä muistuttava mongoolinaamainen Unga Khan, jolla on hallussaan lukuisia keksintöjä; sisäinen TV-järjestelmä, pönttömäiset robotit, kömpelön näköiset sädeaseet, rakettiohjukset, panssaroitu sähkövaunu ja ilmassa lentävä vempain. Vastapuolella taistelevat pappi Sharadin joukot miekoin ja jousin. Sotilasmahdin aseet huomioon ottaen he pärjäävätkin yllättävän hyvin ja vauhdikkaat toimintajaksot käydään tässäkin sarjassa ratsain ja hevosten vetämillä roomalaisvaunuilla.

Corrigan asettuu heikompien puolelle estääkseen Khanin suuruudenhullun suunnitelman ylämaailman valloittamisesta. Viimeisessä jaksossa, “Ascent to the Upperworld”, Khan onnituu lopulta professorin keksimän rakettilaitteiston avulla nostamaan torninsa meren pinnalle, mutta Corrigan on ehtinyt varoittaa laivastoa, joka ampuu loppuhuipennukseksi tornin palasiksi. Vaikka sarja on hieman huonompi kuin Phantom Empire, se on hauskaa ja hyvää B-luokan viihdettä, ja siksi 1950-luvun kaksiosainen elokuvaversio oli eräs suosikeistani.

Easonin viimeiseksi sf-sarjaksi jäi The Phantom Creeps (1939, co-dir. Ford Beebe), jossa paha tohtori Zorka (Bela Lugosi) löytää meteoriitin, joka antaa hänelle yliluonnollisen voiman vaivuttaa ihmiset uneen. Apunaan suunnaton robotti ja näkymättömäksi tekevä vyö hänkin suunnittelee maailman valloitusta. Sarja on Easonin huonoin, vaikka siinä onkin muutamia erittäin hyviä kohtauksia. Huonous ei johdu Easonin taidoista vaan luultavasti rahan puutteesta, sillä sarjassa on käytetty jaksoja ainakin Harri Pollardin elokuvasta The Invisible Ray (1920). Sarja kannattaakin katsoa tuolloin vielä huipulla olleen “Vampyyri” Lugosin vuoksi.

AVARUUSSEIKKAILIJAT JA SUPERSANKARIT

Urheista avaruuden sarjakuvasankareista seikkaili ensimmäisenä Alex Raymondin luoma Flas Gordon, joka oli ehtinyt parisen vuotta niittää mainetta sunnuntaisarjana. Frederick Stephanin ohjaama Flash Gordon (1936), jossa Flash (Buster Grabbe), Dale Arden ja tohtori Zarkov lentävät raketilla Maata uhkaavalle Mongo-planeetalle, on jo klassikko ja juoneltaan tuttu vuoden 1980 elokuvaversiosta. Sarja on hyvin ohjattu, tehokas ja toiminnallinen avaruusooppera, jonka juonen kulkua ei häiritse edes uimamestari Larry “Buster” Grabben yksitoikkoinen näytteleminen. Vaikka rakettialukset lentelevätkin järjen vastaisesti ja savua tupruten, sen jättiläisliskot, haukkamiehet, ilmassa leijuva kaupunki ja muut lavasteet ovat oman aikansa huippua, eivätkä sarjaan tuolloin uhratut 350 000 $ menneet hukkaan.

Kaksi vuotta myöhemmin Flash Gordonia hyödynsivät Ford Beebe ja Robert Hill. Sarja tunnetaan nimellä Flash Gordon’s Trip to Mars vaikka alkuteksteissä lukee “Space Soldiers’ Trip to Mars”. Beebe ei olut yhtä hyvä ohjaaja kuin Stephani.

Sarjan juoni etenee kompastellen eteenpäin ja tarina jää tavanomaiseksi voitolla-häviöllä tohinaksi, jossa Ming ilmestyy jälleen uhkaamaan Maata apunaan Marsin kuningatar Azura ja Gordon saa puolelleen kummallisen savikansan.

Beeben seuraava ohjaus oli Philip Nowlanin ja Dick Calkinsin sarjakuvaan perustuva Buck Rogers (1939, co-dir. Saul A. Goodkind), jonka päätähdeksi vaLittiin tietenkin Buster Grabbe. Siinä Rogers ja hänen ystävänsä Buddy heräävät tulevaisuuteen 500 vuoden unosten jälkeen ja joutuvat jatkuvaan taisteluun supergangsteri Killer Kanea ja Saturnuksen Zugia vastaan aseistuksenaan tohtori Huerin koko asearsenaali; sädeaseet, lamautuspistoolit, näkymättömät säteet ja antipainovoimavyöt. Sarjalla oli kaikki mahdollisuudet muodostua repäiseväksi seikkailuksi, mutta hutiloiva ohjaus pudottaa sen keskitasoiseksi avaruusoopperaksi. Rogersin jälkees Beebe palasi vielä kerran Flash Gordonin pariin sarjassa Flash Gordon Conquers the Universe (1940), jossa Ming kuolee jälleen kerran.

Vaikka Buck Rogers ja Flash Gordon jätettiinkin syrjään, Hollywood alkoi silti ottaa sarjakuvat vakavasti. Sarjaelokuvat toivat uusia ihailijoita supersankareille ja heidän vetovoimansa perustui voittamattomuuteen ja sankarilliseen kunniantuntoon, joka oli harvinaista jokapäiväisessä elämässä. Itse tarinan juoni saattoi olla vaikka kuinka kaukaa haettu, se ei silti vähentänyt sankareiden suosiota. Nämä sarjat, jotka olivat kokonaiskestoltaan yli viiden tunnin mittaisia, merkitsivät aina seikkailua ja jännitystä. Jotta yleisö varmasti tulisi katsomaan seuraavankin jakson, jätettiin voittamaton sankari aina jakson lopussa kuolemanvaaraa. Näitä loppuja alettiin kutsua “cliffhangereiksi” ja seuraavan jakson alussa näytettiin edellisen loppu johon oli lisätty pari uudesta kuvakulmasta otettua kuvaa näyttämään sankarin täpärä pelastuminen.

Vuonna 1941 ilmestyi menneisyydestä valkokankaalle harmaapartainen vanhus, Shazam, jonka tehtävänä oli vartioida Kultaisen Skorpionin salaisuutta. Nuoren Billy Batsonin tarvitsi vain lausua vanhuksen nimi ja heti hän muuttui yli-inhimilliset voimat omaavaksi Kapteeni Marveliksi, jonka velvollisuus oli suojella viattomia. The Adventures of Captain Marvel oli ennenkin yhdessä ohjaustöitä tehneen parivaljakon, William Witneyn ja John Englishin ohjaustyö joka perustui C. C. Beckin luomaan sarjakuvaan. Vaikka Kapteeni Marvel olikin oikeuden puolustaja hän joutui myöhemmin syytteeseen Teräsmiehen plagioinnista. Marvelin saama menestys johtui lähinnä sodan aikaisesta sankaripalvonnasta ja siksi seuraava supersankari olikin amerikkalaisuuden urhea puolustaja Captain America (1943). Menestys oli jälleen taattu, sillä yleisö tunsi nämä sota-ajan synnyttämät sankarit omikseen.

Seuraavana oli vuorossa Lambert Hillyerin ohjaama sarja Batman (1943), joka on erinomainen tummasävyisine yökuvineen. Oikea täysosuma oli Spencer Bennetin ja Thomas Carrin Superman (1948), jonka vankka suosio perustui radiosarjaan (1940-52) ja Dave Fleisherin piirrettyihin (1940-43; 17 kpl.). Samana vuonna parivaljakko Ohjasi vielä sarjan Brick Bradford. Bradford ei tosin ole supersankari, mutta sopii hyvin joukkoon voittamattomana seikkailijana. Sitten olivat vuorossa Bennetin Batman and Robin (1949) ja Atom Man vs. Superman (1950), jossa atomimiehenä esiintyy Teräsmiehen perivihollinen Lex Luthor.

SARJAELOKUVAT TV-KAUDELLA

Sarjaelokuvakauden loppupuolella sf-sarjat olivat pääasiassa Brannonin ja Bennetin ohjaamia. Heidän yhteinen sarjansa, The Purple Monster Strikes (1945), tuntuu tänä päivänä groteskilta ja juoni heppoiselta sepitelmältä, jossa marsilainen trikoomaisessa asussaan on saapunut Maahan hyökkäysarmeijan etujoukkona. Runsaasti hyvää toiminta-aikaa tuhlataan trikkeihin, joissa marsilainen muuttuu läpinäkyväksi tai saa ihmisen valtaansa poppaskonstilla pitämällä Marsin ilmakapselia tämän nenän alla. Kun hän vielä kehittää meteorin tuhoajan (electro-annihilator) ja kokeilee sitä ohi ajaviin autoihin, ei koko marsilaiseen voi enää suhtautua vakavasti. Yhtä typerä on Brannonin King of the Rocket Men (1949), jossa tiedemies taistelee rikollisuutta vastaan rakettilaitteella ja kypärällä varustetussa lentopuvussaan.

1950-luvun alussa alkoi kilpailu katsojista television ja sarjaelokuvien välillä. Sarjaelokuvien tuottajat eivät kuitenkaan uskoneet television vievän katsojia elokuvateattereista vaan pitivät tuotanto budjetit minimissä satsaamatta käsikirjoituksiin tai lavasteisiin. Tuloksena oli toinen toistaan kaameampia sarjoja joiden juonet olivat samantapaisia ja tapahtumat yksitoikkoisia.

Brannonin lentävien lautasten inspiroimassa sarjassa, Flying Disc Man from Mars (1950), “purple monster” -asuinen marsilainen saapuu Maahan ja kätkee lautasensa tulivuoren kraatteriin, joka viimeisessä osassa purkautuu ja jakaa luonnon oikeutta. Sarja Radar Men on the Moon (1952) toi sf-sarjoihin uuden sankarin, Commando Codyn (Sky Marshal of the Universe), joka rakettimieheltä lainatussa puvussa taistelee “purple monster” -asuista, sädeaseellaan Maata valtaansa hamuavaa muukalaista vastaan. Seuraava Cody-sarja oli Zombie of the Stratosphere (1952), joka on kokonaisuudessaan räätälöity vanhojen ideoiden ja lavasteiden ympärille. Vanhojen asujen lisäksi siihen on lainattu peltipönttörobotit Witneyn ja Englishin sarjasta Mysterious Dr. Satan (1940). Ideana on tietenkin jälleen Maan tuhoaminen ja ainoa kiinnostava seikka on nähdä nuori Leonard Nimoy yhtenä kolmesta marsilaisesta. Cody-sarjan huipennus on Harry Kellermanin Commando Cody (1953), jossa pannaan viralta Merkuriuksen hallitsija.

Kun sarjojen taso oli laskenut pohjalukemiin, ei ollut ihme, että samanlaista typeryyttä katsottiin mieluummin kotona TV:n ääressä sohvalla löhöten, kuin vaivauduttiin joka viikko elokuvateatteriin. Omalla tahollaan Spencer Bennet yritti pelastaa mitä pelastettavissa oli. Wallace Grissellin kanssa hän ohjasi nuorten TV-sarjan pohjalta 15-osaisen sarjaversion Captain Video (1951), joka on keskitasoa parempi avaruusseikkailu. Samana vuonna valmistui myös vuoteen 1985 ajoittuva erinomainen Jules Verne muunnelma Mysterious Island, jossa Merkuriuksesta saapunut Rulu etsii radioaktiivista metallia ja kohtaa kapteeni Nemon salaperäisellä saarella. Bennetin viimeinen yritys oli vauhdikas ja säkenöivä The Lost Planet (1953), jonka jaksojen nimetkin,kuten “Trapped by the Axial Propeller”, “Snared by the Prismic Catapult” ja “In the Grip on the De-Thermo Ray”, etsivät vertaistaan. Se päihitti kaikki aikaisemmat avaruusoopperat, mutta aika oli ajanut sarjaelokuvien ohitse. The Lost Planet jäi viimeiseksi sf-sarjaksi. Muita seikkailusarjoja tehtiin vielä jonkin verran, mutta 1956 niidenkin valmistus lopetettiin. Televisio oli voittanut.

ENSIMMÄISET TV-SARJAT

Television ensimmäisellä vuosikymmenellä vanhat ja uudet sarjaelokuvat löysivät TV:n kautta uuden katsojakunnan. Myös moni Sf-sarjojen sankari, kuten Buck Rogers, Superman ja Commando Cody, jatkoivat seikkalujaan TV-sarjoissa. Televisio ei kuitenkaan tuntenut sarjaelokuvien tapaan tarvetta pitkitettyihin, jatkuvajuonisiin sarjoihin. TV-sarjat kehittyivät omaan suuntaansa ja sarjat alkoivat olla episodimaisia ja sankari tai sankarit joutuivat joka jaksossa uuteen seikkailuun. Tosin jatkuvajuonisiakin sarjoja kuvattiin, mutta ne olivat yleensä lyhyitä, noin 6-jakson mittaisia kuten englantilaisen BBC:n Spencer Bennetin sarjasta ideoimat The Lost Planet (1954) ja Return to the Lost Planet (1955), joiden käsikirjoittaja oli Agnus MacVicar alias André Norton.

Television alkuaikoina ideoitiin myös Pulp-lehtien esikuvan mukainen sarjatyyppi, jossa jokainen jakso oli oma erillinen tarinansa. Näitä antologia-sarjoja ovat Tales of to Morrow [kirjoitusasu ei ole toimituksen – www-ed. huom.] (1951-56), jonka kaksi ensimmäistä jaksoa perustuu Jules Vernen kirjaan Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Truman Bradleyn vetämä Science Fiction Theatre (1955-57, 78 ep.), joka käsitteli telepatiaa, muodonmuutoksia ja aika- ja avruusmatkoja. Ja kaikille tuttu Rod Serlingin isännöimä The Twilight Zone (1959-64, 156 ep.), jonka tunnetuimpia kirjoittajia ovat Serlingin lisäksi Charles Beaumont, Ray Bradbury ja Richard Matheson. Sarjassa esiintyy myös melkoinen joukko nykyisin tunnettuja näyttelijöitä kuten Star Trek’in William Shatner, Leonard Nimoy ja George Takei, sekä filmitaivaan todelliset komeetat Charles Bronson, Lee Marvin, James Coburn, Burt Reynolds, Telly Savalas, Robert Redford, Dennis Hopper ja Peter “Colombo” Falk.

Ensimmäiset TV-sarjat olivat lapsille suunnattuja avaruusoopperoita, kuten vuoteen 2254 ajoittuva Captain Video (1949-56), jonka kirjoittajista mainittakoon Damon Knight, C.M. Kornbluth ja Robert Scheckley. Tämä television ensimmäinen sf-sarja sai USA:ssa nopeasti useita jäljittelijöitä. Sarjassa Space Patrol (1950-55) seikkaili komentaja Buzz Corry ja häntä seurasivat Tom Corbet, Space Cadet (1950-55), Rocky Jones, Space Ranger (1953-54), Rod Brown (1953-54) ja aikakoneella matkaava Captain Z-RO (1955).

Sarjat olivat alkeellisia, pienellä budjetilla yksinkertaisissa studiolavasteissa kuvattuja tekeleitä, joiden toiminta keskittyi suurimmaksi osaksi raketin sisätiloihin. Esim. osittain Alfred Besterin kirjoittama Tom Corbet on erittäin puhelias sarja ja välillä näyttää suorastaan naurettavalta kun näyttelijät heiluvat tuoleissaan yrittäen kuvata raketin lentovaikeuksia.

Huomattavasti huolellisempaa työtä on ensimmäinen englantilainen, BBC:n tuottama nuortensarja Stranger from Space (1951-52), jossa nuori Ian Spencer seikkailee marsilaisen ystävänsä kanssa.

ENGLANTILAISET TÄYSOSUMAT

Amerikkalaisten vielä rämpiessä alkeellisten sf-sarjojen viidakossa, BBC esitti Nigel Knealen kirjoittaman ja Rudolph Cartierin ohjaaman sarjan The Quatermass Experiment (1953), josta se etukäteen varoitti, että sarja on sopimaton lapsille ja heikkohermoisille. Kuutena lauantaiyönä sf-harrastajat saivat nauttia tästä mestarillisesta sarjasta, jossa avaruudesta palannut rakettilentäjä vähitellen muuttuu Maata uhkaavaksi hirviöksi. Knealen ja Cartierin yhteistyönä syntyivät myös 6-osaiset jatkosarjat Quatermass II (1955) ja Quatermass and the Pit (1958-59).

Sarjojen Tri Bernard Quatermass on tieteellinen nero, joka taistelee taantumusta ja järjestäytyneitä voimia vastaan. Ja joka kerta hänen onnistuu voittaa ne vain suurin ponnistuksin. Kaikissa kolmessa sarjassa Englantia uhkaa hyökkäys ulkoavaruudesta ja joka kerta Quatermass kykenee, virallisten tahojen epäilyistä ja vastustuksesta huolimatta jäljittämään ja tuhoamaan Maahan hyökkääjät. Kneale käyttää onnistuneesti samoja teemoja uudelleen, ilman että sarjat vähääkään muistuttavat toisiaan. Muuntelemalla taitavasti paikkoja ja tapahtumia hän on kirjoittanut kolme erinomaista sarjaa jotka ovat tunnelmaltaan täysin erilaiset.

Sarjoja ei valitettavasti ole nähty Suomessa, sillä ne olivat vielä 1960-luvun alussa sensuurin mielestä liian kammottavia. Sitävastoin Hammer yhtiön sarjojen pohjalta tekemät elokuvat on esitetty televisiossa, viimeinen nimellä Five Million Years to Earth. Knealen viimeisin, neljä 60 min. jaksoa käsittävä sarja QUATERMASS (1977) ei myöskään ole ilmestynyt TV-ruutuun.

Quentin Lawrencen ohjaama The Strange World of Planet X (1956) sai Englannissa tyrmäävän vastaanoton kun The Observerin TV-kriitikko haukkui sen vuoden huonoimmaksi sarjaksi (jo syyskuussa) ja kutsui sitä köyhän miehen Quatermassiksi. Ei sarja nyt sentään niin huono ole. Siirtyminen neljänteen ulottuvuuteen on aivan hyvä sf-idea, mutta kun päähenkilöt kuljetetaan outoon ja kaameaan Planeetta X:n maailmaan, joka on kuvattu abstraktin kuun maiseman kaltaisena, niin joiltakin kriitikoilta se menee yli hilseen. Saman vuoden lopulla esitettiin Lawrencen toinenkin minisarja, The Trollenberg Terror, jossa toisesta maailmasta tulleet hirviöt käyttäytyvät epäystävällisesti Sveitsin alpeilla. Sarjasta on tehty myös elokuva vuonna 1959 ja se tunnetaan myös nimellä The Crawling Eye.

Seuraava maineikas sarja oli Fred Hoylen tarinaan perustuva ja John Elliotin käsikirjoittama A for Andromeda (1961). Tässä 7-osaisessa sarjassa saadaan andromedan suunnalta matemaattinen sanoma, joka paljastuu elektronisen tietokoneen ohjelmaksi. Kaava sisältää myös tietokoneen rakennusohjeet ja tietoja, joita kone tarvitsee työskentelyään varten. Tietokone rakennetaan ja melkein huomaamatta se alkaa ajatella ja toimia itsenäisesti. Tarvitsemaansa lisätietoa ihmisestä se saa surmaamalla traagisesti sähköllä yhden tutkijoista. Saadun tiedon avulla kone muokkaa 50 kromosomin geneettisen yksikön, joka on ihmisen kromosoomiryhmän kaltainen, mutta mutkikkaampi. Tästä tietokone “rakentaa” ihmisen kaltaisen olennon, joka kasvaa aikuiseksi neljässä kuukaudessa ja vaikuttaa olevan kiinteässä yhteydessä tietokoneeseen.

Sarjan tiedemies, John Fleming, muistuttaa läheisesti Quatermassia, mutta on mieleltään paljon kärkevämpi ja yhteiskuntakriittisempi. Muiden tutkijoiden ja armeijan ollessa innoissaan projektin edistymisestä, Fleming suhtautuu asiaan epäillen. Hän kokee tietokoneen vakavaksi uhaksi ja alkaa suunnitella sen ja klooni-androidin tuhoamista.

Sarjan kiinnostavuus ei perustu Hoylen tekstiin vaan Elliotin mainioon juonirakenteeseen ja tapahtumien etenemiseen. Sarjan saaman suosion ansiosta jatkosarja The Andromeda Breakthrough valmistui jo samana vuonna.

SUPERMARIONATION

Science fictionin tähtihetkiä ovat olleet Gerry ja Sylvia Andersonin nukkesarjat, joiden tekniikan he kehittivät huippuunsa 1960-luvulla. Gerry Andersonin kaksi ensimmäistä nukkesarjaa, The Adventures of Twizzle (1958) ja Torchy the Battery Boy (1959), olivat vielä alkeellisia 15 min. mittaisia lastensarjoja. Lännensarjan Four Feather Falls (1960) jälkeen alkoi hänen SuperMarionation shownsa, jonka magiikalla oli fantastinen kosketus. Ensimmäinen oli Supercar (1961-62). Tätä professori Popkissin rakentamaa tulevaisuuden ajoneuvoa ohjaa seikkailusta toiseen mainio pilotti Mike Mercury. 21. vuosisadalle ajoittuva Fireball XL5 (1962-63), on Maailman Avaruus Partion avaruusalus. Sen komentajana toimii Steve Zodiac apunaan silmälasipäinen professori Matthew Matic, viehättävä Tri. Venus (ääni Sylvia Anderson) ja mainio, läpinäkyvä Robert Robotti (ääni Gerry Anderson), joka tarvittaessa toimii automaattipilottina. Jaksojen juonet ovat erinomaisia ja seikkailut usein parempia kuin näytellyissä sarjoissa.

Ensimmäinen värisarja oli atomikäyttöinen sukellusvene Stingray (1964-65), jonka ohjaimissa on komentajakapteeni Troy Tempest WASP:stä (Maailman Vedenalainen Turvallisuus Partio). Tulevaisuuden erinomaisten, merenalaisten seikkailujen jälkeen olivat vuorossa salaisen Pelastuspartion toimet sarjassa Thunderbirds, Myrskylinnut (1965-66), joka parhaillaan pyörii kolmoskanavalla.

Viidennessä SuperMarionation sarjassa, Captain Scarlet and the Mysterons (1967-68), Maa on vuonna 2068 sodassa mysteroneiksi kutsutun muukalaisrodun kanssa ja mahtavia taisteluja käydään avaruudessa ja Marsissa. Vauhdikkuudestaan huolimatta sarja ei ole aivan yhtä hyvä kuin Myrskylinnut, joka onkin paras Gerry ja Sylvia Andersonin nukkesarjoista. Viimeiseksi SuperMarionation sf-sarjaksi jäi Joe 9O (1968-69), jonka sankari on 9-vuotias poika, Joe McClaire. Seuraava nukkesarja The Secret Service (1969), ei enää sisältänyt varsinaista sf:ia.

Nukkesarjojen jälkeen seurasivat pariskunnan sarjat UFO (1970-73) ja Space 1999 (1975-77). Sarjassa Terrahawks (1983-86) Gerry Anderson palasi vielä kerran nukkien pariin, mutta sarjassa ei ole samanlaista taikaa kuin SuperMarionationeissa. Andersonin uusin sarja on vauhdikas Space Precinct, jossa esiintyy mitä eriskummallisemman näköisiä avaruuspoliiseja ja roistoja.

ANTOLOGIASARJAT

Palatessa edellisen kappaleen lopun aikamatkalta takaisin 1960-luvun alkupuolelle, osuu ensimmäiseksi kohdalle erinomainen antologiasarja The Outer Limits (1963-65), joka sisältää parasta sf:ia mitä televisiossa on koskaan esitetty. Aikanaan sarja koki kovan kohtalon huono-onnisena ja väärin ymmärrettynä. Teini-ikäinen nuoriso, joka muutenkin harrasti sf- ja kauhuelokuvia, hyväksyi sen, mutta kun lähetysajankohtaa muutettiin myöhäisemmäksi, aikuiset eivät sitä ymmärtäneet, ja niin sarja äkkiä lopetettiin kesken esityskauden 49 episodin jälkeen.

Sarjan taso vaihtelee käsikirjoittajasta ja ohjaajasta riippuen, mutta koskaan se ei sortunut vanhojen kikkojen ja juonien uudelleen lämmittelyyn. Vaikka tuottaja, Joseph Stefano, vaati nuorison toivomuksesta vähintään yhden hirviön jokaista episodia kohti, kirjoittajat onnistuivat taitavasti välttämään liioittelun tai keksivät loogisia syitä hirviön ilmestymiselle. Parhaat hirviöt ovat aina salaperäisiä, etenkin Gerd Osvaldin episodeissa ja ohjaaja käytti niitä vain saadakseen kiinnostavia tehokeinoja. Sarjan ohjaustyö onkin vankkaa tasoa sillä Oswaldin lisäksi ohjaajina toimivat sellaiset mestarit kuin Byron Haskin, Leslie Stevens ja Charles Haas.

Käsikirjoittajapuolelta löytyy myös vankkoja nimiä kuten David Duncan, John Mantley, Jerry Sohl, Otto Binder (I, Robot), Clifford D. Simak (The Dublicated Man), Ib Melchior ja ennen kaikkea Harlan Ellison, jonka “Soldier” ja “Demon With a Glas Hand” ovat sarjan kuuluisimpia jaksoja. Jälkimmäinen onkin todellinen mestariteos, joka Byron Haskinin taitavan ohjauksen ansiosta imee katsojan mukaan tunnelmaan. The Outer Limits onkin sarja jonka tulisi kuuLua kaikkien sf-harrastajien yleissivistykseen. Kysykää vaikka Shatnerilta tai Nimoylta, hekin ovat ehtineet näytellä tässä sarjassa.

Toinen kiinnostava antologiasarja on BBC:n Out of the Unknown (1965-71), joka jatkaa sarjan Out of this World (1962) perinnettä. Sarjaan on dramatisoitu tunnettujen sf-kirjailijoiden tarinoita ja romaaneja, ja se on aivan ilman omaa syytään jäänyt muiden sarjojen varjoon. Sarjan kiinnostavuuden puolesta kertokoon seuraava lista:

Immortality, Inc. – Robert Scheckley
Liar – Isaac Asimov
The Last Lonely Man – John Brunner
Beachhead – Clifford D. Simak
Random Quest – John Wyndham
The Little Black Bag – C. M. Kornbluth
Thirteen for Centaurus – J. G. Ballard
The Naked Sun – Isaac Asimov
The Midas Plague – Frederick Pohl
Andover and the Android – Kate Wilhelm
The Yellow Pill – Rog Phillips
Level 7 – Mordecai Roshwald
The Machine Stps – E. M. Forster

Tällaisia kirjailijoiden teksteistä tehtyjä antologiasarjoja on televisiolle tehty aivan liian vähän, sillä niillä on suurempi vaikutus sf-harrastuksen leviämiseen kuin kukaan voi kuvitella. Tämä on tullut todistettua esim. Yhdysvalloissa. Kun jonkun sf-kirjailijan romaanista on tehty elokuva, se on lisännyt kyseisen kirjan kysyntää, oli kirja sitten uusi tai vanha, ja kirjailijan muutkin teokset ovat alkaneet käydä kaupaksi.

HIEMAN HUUMORIA

Sf-sarjojen pitkästä listasta löytyy varsin vähän huumoripitoisia sarjoja. Tosin yksittäistä huumoria, tarkoituksellista tai tahatonta, löytyy useiden sarjojen episodeista, mutta kokonaan huumorin varaan rakennettuja sarjoja saa etsiä suurennuslasilla.

Tunnetuin on tietenkin vanha klassikko My Favorite Martian (1963-66), jossa “antennipäinen”, telekineettisiä voimia omaava marsilainen saapuu Maahan aiheuttamaan kommelluksia nuorelle miehelle, joka “adoptoi” hänet ystäväkseen ja enokseen. Sarja ohitti aikoinaan katsojaluvuissa tavanomaiset perhekomediat ja sitä tehtiin yhteensä 107 jaksoa.

Omaa sarjakuvahuumoriaan esitti 1966 alkanut Batman<7b>, johon oli tarkoituksellisesti viljelty humoristisia repliikkejä ja kuvallisia ilopillereitä. Sarja on merkittävä myös siinä, että se kaksiosaisissa jaksoissaan toi sarjaelokuvien cliffhangerit uuden sukupolven ihailtaviksi.

Myöhemmistä huumorisarjoista tulee lähinnä mieleen Holmes and Yoyo (1976), Mork and Mindy (1978-82) ja Alf (1986-90), jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän My Favorite Martianin jäljitelmiä. Maineikas Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy (1981) on tietenkin aivan oma lukunsa humoristisissa sf-sarjoissa.

MEREN POHJALTA AVARUUTEEN JA AIKAAN

Sukellusveneseikkailujen ollessa muotia, Irvin Allen ohjasi elokuvan Voyage to the Bottom of the Sea ( 1961) ja vuonna 1964 alkoi hänen ideoimansa ja tuottamansa saman niminen sarja. Seaview on 600 jalkaa pitkä atomisukellusvene, joka kykenee sukeltamaan kauemmin, nopeammin ja syvemmälle kuin mikään tuolloin tunnettu sukellusvene. Se on varustettu pienoissukellusveneellä, sukelluskellolla ja atomitorpedoilla, korostamaan seikkaa ettei siinä mikään ole puolinaista. Sen tehtävänä on näennäisesti tieteellinen tutkimus, mutta se joutuu taistelemaan maailman rauhan puolesta vieraita valtoja ja muukalaisia vastaan, ja välillä jopa mittelemään voimiaan syvyyksien lonkerohirviöiden kanssa. Eräässä jaksossa kääpiö ja ryhmä pelleksi pukeutuneita merirosvoja ottavat pelkoaseen avulla sukellusveneenhallintaansa ja saavat aikaan yhden eriskummallisimmista episodeista TV-sarjojen historiassa.

Sarja on oikeastaan aika hyvin tehty saikkailusarja ja sen episodi “The Price of Doom” on Harlan Ellisonin kirjoittama nimellä Cordwainer Bird.

Allenin seuraavaksi ideoima sarja oli Lost in Space (1965-68) jossa hän oli myös toimeenpanevana tuottajana. Nämä avaruusperhe Robinsonin, koomisen Tri. Smithin ja sympaattisen robotin seikkailut oli tarkoitettu kaiken ikäisille. Siksi sarjaa tehtiin laskelmoidusti vuorottelemalla jännittäviä, asiapitoisempia jaksoja ja avaruuden hurlumhei-tyyppejä.

Sitten Allen ideoi itsensä ajan mysteereihin sarjassa The Time Tunnel (1966-67), jossa tri Tony Newman ja tri Doug Phillips pomppivat ajasta toiseen spiraalimaisen aikakoneen avulla. Sarja tarjosi käsikirjoittajille mahdollisuuden kirjoittaa haluamiaan tarinoita, kunhan muistivat sijoittaa niihin aikamatkaajat. Niinpä sarjassa seikkailtiin Alamossa, Pearl Harbourissa, Kuningas Arthurin hovissa, esihistoriallisessa ajassa, kaukaisessa tulevaisuudessa jne…

Seuraavassa sarjassaan Allen ajassa pomppimisesta väsyneenä palasi takaisin avaruuteen ja tuuppasi avaruusmatkaajansa Gulliverin seikkailujen inspiroimana jättiläisten planeetalle leikkimään kissa ja hiiri -leikkiä. Sarja ei ole kovinkaan erikoinen, sillä sen idea juuttuu nopeasti paikoilleen ja jaksojen tapahtumat alkavat olla ennalta odotettavissa.

TOHTORI KUKA?

Mikali jaksojen määrästä on kyse, niin BBC:n tuottama Dr Who on sf-sarjojen kiistaton kuningas, sillä vuosien 1963 ja 1989 välillä sitä tehtiin kaikkiaan 695 jaksoa. Vuosien varrella myös näyttelijät ovat vaihtuneet. Aluksi tätä puhelinkopiksi naamioidulla T.A.R.D.I.S (Time And Relative Distance In Space) -aikakoneellaan matkaavaa, planeetta Gallifreylta kotoisin olevaa aikavaltiasta näytteli menestyksellisesti William Hartnell vuosina 1963-66. Hänen aikakoneensa perivät vuoron perään Patrick Troughton (1966-69), Jon Petwee (1970-74; Näitä jaksoja BBC Prime esittää parhaillaan.), Tom Baker (1984-86) ja Sylvester McCoy (1937-). Sarjan ulkopuolella tohtoria on näytellyt myös Peter Cushing, Richard Hurndall ja tohtorin inkarnaatiota Michael Jayston, niin että aivan hyvin voi kysyä; Kuka on tohtori Kuka?

Puolustaessaan maata hyökkäyksiltä, tohtori on joutunut mittelemään voimiaan mitä erilaisimpien otusten kanssa. Hänen vihollisiaan ovat olleet Dalek-robotit, jättiläismäiset muurahais-zorbit, cybermiehet, Silurianin liskomiehet, androidit, radioaktiiviset toukat jne. Luettelo on loputon. Mutta juuri näissä vastustajissa ja mahdollisuudessa matkustaa ajassa ja avaruudessa piilee Dr Whon viehätys. Muuta annettavaa sarjalla ei juuri ole, sillä sen juonet ovat usein kaavamaisia ja tarinat toistavat itseään.

Vuonna 1965 onnistuin katsomaan Dr Whon alkujaksot kun sitä tarjottiin esitettäväksi TV 2:11e, mutta sarjaa pidettiin silloin niin hurjana, ettei sitä uskallettu näyttää televisiossa, vaikka se Englannissa oli lasten suosikkisarja.

STAR TREKISTÄ SEURAAVAAN SUKUPOLVEEN

Syyskuun 8. päivänä 1966 esitettiin Star Trekin ensimmäinen jakso ja sarja päättyi kesäkuun alussa 1969. Hetkeksi sankarit heräsivät henkiin sarjassa Star Trek – Animated (1973-74), mutta sarja pääsi uudelleen vauhtiin vasta uuden sukupolven astuttua remmiin syksyllä 1987. Tälle aikavälille mahtuu monenlaista sf-sarjaa, pitkää ja lyhyttä, hyvää ja huonoa. Huomionarvoisempia sarjoja ovat Star Trekin kanssa samaan aikaan esitetty, erinomainen englantilainen sarja The Prisoner (1967-68), jossa eroa haluava agentti joutuu henkiseen kidutukseen salaperäisessä pikkukylässä. Star Trekin kanssa yritti kilpailla myös ufoileva sarja The Invaders (1967-68) ja UFO villitystä jatkoi Gerry ja Sylvia Andersonin UEY) (1969-70). Irvin Allenin ideoima Land of the Giants (1968-70) oli edellisiäkin sarjoja typerämpi. Selviä Star Trek jäljitelmiä ovat Gerry ja Sylvia Andersonin Space: 1999 (1973-76), jossa ydinjätteiden ketjureaktio sinkoaa kuun kaukaiseen avaruuteen, Blakes 7 (1977-80) ja ehkä kaikkein typerin, Battlestar Galactica (1978-79), jossa käydään ikuista taistelua csyloneita vastaan. Vaikka sarjan ensimmäinen kausi ei ollut menestyksellinen, yritettiin sitä vielä herättää henkiin Maan löytymisellä sarjassa Galactica 1980.

Muita sf-sarjoja ovat kauhua ja sf:ia tarjoileva Rod Serling’s Night Gallery (1970-72) ja mekaaniset raajat saanut The Six Million Dollar Man (1973-77).

Jotta sukupuolten tasa-arvo säilyisi se sai seurakseen sarjan The Bionic Woman (1976-78). Myös elokuville tehtiin jatkosarjoja televisioon. Näitä ovat lyhytikäiset sarjat Planet of the Apes (1974), Logan’s Run (1977-78) ja Buck Rogers in the 25th Century (1979-80).

Avaruudesta Maata valloittamaan saapuneet liskoihmiset esiintyivät minisarjassa “V” ( 1983), joka sai jatkokseen minisarjan V: The Final Battle (1984), josta keksittiin vielä tehdä 19 episodia sarjaan V (1984-85). Sitten herätettiin henkiin Rod Serlingin klassikko The Twilight Zone (1985-87) ja Max Headroom (1987-88) oli hieman meidän ajastamme eteenpäin ajoittuva seikkailu. Ja sitten ryhdyttiinkin katsomaan sarjaa Star Trek: The Next Generation.

Jyrki Ijäs