Kun Lassi ja leivänpaahdin yhteen muutti
Kyberpunk teki itsemurhan vuosia sitten, mutta scifiä uudistaneesta liikkeestä jäivät muistuttamaan monet sen keskeisistä teemoista. Lihan ja koneen liitto oli näistä yksi; kyberpunkkarit eivät olleet ensimmäisiä, jotka asiaa käsittelivät, mutta he tekivät siirrännäisistä ja tietokoneistutteista arkipäiväisiä. 80-luvun 2020-luku on palannut, ainakin tämän Marvinin numeron ajaksi.
Nykyscifinkin henkilöhahmoilla on usein keinotekoisia ruumiinosia, siruja aivoissaan ja nanorobotteja verenkierrossaan. Onko realistista olettaa, että tulevaisuuden ihminen olisi osittain kone, ja jos on, miten kyborgien identiteetti ja sosiaalinen asema eroavat nykyihmisen vastaavista?
I. KONELIHAS
Kyberpunk-roolipeleissä pelihahmot voivat hankkia itselleen keinotekoisia jäseniä, jotka ovat lihaversioita vahvempia ja kestävämpiä. Miksi kukaan haluaisi tekoraajaa? Onnettomuuden uhri tai vihollistulen runtelema sotilas saattaa tarvita uuden jalan menetetyn tilalle, se on täysin ymmärrettävää eikä edes mitään uutta – Egyptin muumioiltakin on löydetty alkeellisia tekojalkoja, ja nykyään ollaan siirtymässä kömpelöistä hihnoilla liikuteltavista tekoraajoista myoelektrisiin proteeseihin, joiden ohjausservot reagoivat lihaksentynkien jännitevaihteluihin. Terveen käden korvaaminen vapaaehtoisesti insinöörin luomuksella vaikuttaa kuitenkin äkkiseltään järjettömältä.
Kaikille ihmiskehon erikoistuneille soluille ovat lähtökohtana kantasolut, joiden tutkimus on viime aikoina harpponut kiivaasti eteenpäin. Kun erikoistumisprosessia opitaan ohjailemaan, rammoille voidaan kukaties piankin kasvattaa altaissa varaosia menetettyjen raajojen ja elimien tilalle. Tällöin nykyisen kaltaiset proteesit jäisivät pois siviilikäytöstä, elleivät ne sitten olisi rutkasti biosiirteitä halvempia. Kohderyhmäksi proteesifirmoille jäisivät sotilaat.
Kaks on syäntä, yksi tutka, sielua vain puolikas
Vuonna 2024 Jorma toimii rauhaanpakotustehtävissä Skotlannissa. Separatistien kurittaminen hoituu suurelta osin etäohjatuilla androideilla, mutta toisinaan paikanpäälle on lähetettävä itsenäiseen toimintaan kykeneviä taistelijoita kapinallisten häirintälähettimien takia – ja sellaistakin on sattunut, että skottihakkerit ovat paitsi lamauttaneet androidijoukkueen, myös kaapanneet marionettien langat omiin käsiinsä. Jorma on koulutettu ja varustettu toimimaan vihamielisessä ympäristössä ilman viestiyhteyksien suomaa napanuoraa. Hänenlaisiaan fyysisesti taistelukentällä liikkuvia erikoissotilaita on koko Suomessa vain vahvennetun komppanian verran. Jorma on kyborgi, kyberneettinen organismi, jossa liha ja kone on paketoitu yhdessä rungossa toimivaksi säätöjärjestelmäksi.
Käsi voi olla osuman jälkeen entinen, vaikkei ammus läpäisisikään panssarointia, sillä hydrostaattinen sokki etenee senkin jälkeen, kun raudan matka on tyssännyt. Alkuperäisen kaltaisia biologisia varakäsiä voidaan tietysti ommella poloisten invalidien torsoihin, mutta ennemmin kannattaa varustaa soturit alun pitäen keinotekoisilla käsillä, jotka voi vaurion sattuessa vaihtaa kenttäoloissa uusiin. Sama pätee jalkoihin.
Keskiruumiskin kannattaa korvata kestävämmällä, jolloin raajojen voimanlisäys voidaan hyödyntää – pelkillä hydrauliraajoilla kun ei nostella autoja selkää rikkomatta. Moduulirakenteiset sisäelimet ovat asevelikorjaamoissa hyllytavaraa, ja klingonien mallin mukaan monia entisiä sooloelimiä voi olla kaksin kappalein. Sisäelimiä noin laajasti ymmärrettynä lienee kaikissa runkomalleissa. Tarvitaan melkoinen osuma, ennen kuin komppanian talouspäällikkö joutuu anelemaan sponsoreilta rahat uuden taistelijan kasaamiseen Jorman tilalle.
Lopputulos on joka tapauksessa samansuuntainen kuin RoboCopin pelkät aivot alkuperäisestä säilyttävä kokovartaloproteesi. Aivot jäävät siksi, että jos ne osataan korvata keinotekoisilla, ei mitään kyborgeja tarvita, keinoaivoilla varustetut androidit ovat tarpeeksi fiksuja. Jorman maailmassa ei kuitenkaan olla vielä niin pitkällä, ja kyborgit joutuvat varjelemaan herkkiä liha-aivojaan kehittyneillä umpikypärillä – pelkkä kallopanssari saattaa pysäyttää sisään pyrkivän metallin, mutta ei sen törmäysenergiaa, joka tekee paksunkin rautakallon sisuksista mansikkakiisseliä.
Mikään ei estä spekuloimasta eksoottisilla lisukkeilla, kuten ylimääräisillä raajoilla. Olipa 80-luvun Eliminators-elokuvassakin eräällä kyborgilla jalkojen tilalla telaketjut. Vähänkään monimutkaisemmat laadulliset muutokset ihmisen ruumiillisiin kykyihin tai fyysisiin ulottuvuuksiin vaatisivat kuitenkin myös kajoamista aivoihin, sillä kaikki fyysinen toiminta perustuu liikeaivokuorella sijaitsevaan lihaskarttaan, somatosensorisella kuorella olevaan tuntokarttaan ja näihin liittyviin erikoistuneempiin alueisiin.
Tarjoilija, tippaletkussani on kärpänen
Tekevätkö suonissa pulikoivat nanokoneet ihmisestä osittain koneen? Kyllä kai, jos veren ainesosat katsotaan ihmisen elimelliseksi osaksi. Esimerkiksi Carnegie-Mellonin yliopistossa on tutkittu pitkään hiuksen sisälle mahtuvia koneita, jotka voitaisiin syöttää verenkiertoon puhdistamaan suonia tukkeumista. Kyberpunkkareilla naniiteiksi tai nanoideiksi kutsutut nanokoneet rientävät kehon vaurioituneeseen kohtaan ja korjaavat vahingot. Äärirajoilla-sarjassa naniitit alkoivat pohtia joukolla, mitä kaikkea isäntäkehossa onkaan vialla. Tämän seurauksena alunperin syöpää sairastanut miekkonen paitsi parani, myös sai ennen pitkää silmät takaraivoonsa ja muita korjauksia puutteelliseen tomumajaansa.
Nanokoneista tulee epäilemättä iso tekijä tulevaisuuden lääketieteessä. Ne voivat pysytellä kehossa ja torjua bakteereja ja viruksia tarpeen mukaan. Niitä voidaan käyttää myös mikrokirurgiassa. Mielikuvituksellisempi sovellus on DNA-koodin reaaliaikainen muuttaminen. Tällä alueella scifi saattaa jäädä kuin nalli kalliolle, kun alkaa tapahtua.
II. KONEMIELI
Proteesikehon vaatimat liikehermoradat tai sisäelinten hermotus eivät edellytä radikaalia scifikirurgiaa. Sen sijaan keskushermostoon tehtävät dataliittymät ovat teoreettisesti heppoisella pohjalla, vaikka lähtökohtana olisikin kaiken mentaalisen toiminnan sidonnaisuus aivotoimintaan. Tietoa on vaikea syöttää suoraan aivoihin, sillä hermosolutasolla informaatio sitoutuu kontekstiin: neuronien aktivaation voimakkuusvaihtelut ja taajuudet eivät yksistään kerro mitään. Yksittäisen solun aktivoitumisen merkitys riippuu siitä, mitä muita soluja on toiminnassa samaan aikaan. Siksi on tavattoman vaikeaa tutkia, minne ulkoiset impulssit pitäisi suunnata halutun vaikutuksen aikaansaamiseksi. Aivoissa on 1011 hermosolua ja niiden välillä yhteensä 1014 synapsikytkentää, joten muutaman tuhannen solun tutkimisella ei vielä päästä pitkälle – ja eri ihmisillä on omien henkilöhistorioidensa erilaisiksi muovaamat hermoverkot, jotka kaiken lisäksi muuttuvat edelleen oppimisen myötä. Lisäksi hermoverkot ovat hajautettuja, yksinkertainenkin mielikuva saattaa olla monissa eri aivonosissa tapahtuvan aktivaation tuote.
Koska hermosolujen aktivaatio on sähköistä, halvin ja yleisin tapa sen seuraamiseen on EEG eli elektroenkefalografia, jossa jännitevaihteluja mitataan päänahkaan tai suoraan aivoihin kiinnitetyillä elektrodeilla. Viime aikaisissa kokeissa apinan aivoihin on onnistuttu istuttamaan satakunta elektrodia, joista kukin on seurannut yhden solun aktivoitumista eri tilanteissa. Alku sekin. Positroniemissiotomografia (PET), magnetoenkefalografia (MEG), toiminnallinen magneettikuvannus (fMRI) ja optinen EROS-kuvannus ovat menetelmiä, joilla voidaan tutkia kerralla suurempien solujoukkojen tapahtumasidonnaista aktivaatiota. Suoraan aivoihin sijoitetut EEG-elektrodit ovat ainoa menetelmä, jolla päästään solutason mittaustarkkuuteen. Kenties tulevaisuudessa kehitetään keinoja, joilla voidaan tarkastella samanaikaisesti suurta määrää yksittäisiä soluja koehenkilön erilaisten toimien yhteydessä. Sen jälkeen olisi teoriassa mahdollista ohjailla päähän pälkähtäviä mielikuvia ärsyttämällä oikeita soluja. Hankalinta on epäilemättä abstraktimpien käsitteiden edustusten löytäminen, mutta yksinkertaisten harha-aistimusten tuottamisella päästään jo lähelle Neurovelhon lumetodellisuutta.
Niin on, jos siltä näyttää
Aistinelinten puutteiden korjaamisessa keskushermostoa lähestytään toisesta suunnasta. Vaurioitunutta sisäkorvaa voidaan jo korjata sisäkorvaproteeseilla, joiden mekaaninen toiminta vastaa alkuperäistä korvaa. Silmienkin monia osia osataan hoitaa, alkuperäisiä linssejä voidaan hioa tai ne voidaan korvata tehdastekoisilla, ja sarveiskalvon soluja arvellaan kyettävän valmistamaan piakkoin soluviljelmissä. Amerikoissa on kokeiltu verkkokalvosiirteitä, joiden valokennot ja elektrodit matkivat alkuperäisen retinan toimintaa muuntaen silmänpohjaan tulevat valokvantit sähköimpulsseiksi ja välittäen ne näköhermoon. Tällä tekniikalla koehenkilö on parhaimmillaan saatu erottamaan liikettä ja muotoja.
Jos keinotekoinen silmä saadaan toimimaan, siihen on helppo lisätä uusia toimintoja, kuten spektrilaajennuksia tai teleoptiikkaa. Kun tiedetään, mitä tietoa kulkee missäkin silmänpohjasta lähtevässä hermosäikeessä, voidaan niiden kautta syöttää miten hyvänsä käsiteltyä kuvaa. Esimerkiksi lämpöjäljet saataisiin näkyviin asentamalla verkkokalvolle infrapuna-antureita, jotka aktivoituisivat tappisolujen tilalle näkyvän valon ollessa liian heikkoa. Niiden antama lämpöinformaatio syötettäisiin aivoihin värikoodattuna voimakkuuden mukaan – toisin sanoen lähettämällä se pitkin kanavia, joilla normaalisti kulkee normaalivaloon liittyvää väritietoa.
Aistinelimen ei tietenkään tarvitse olla mekaaninen, vaan se voi olla laboratoriossa räätälöity biologinen istute. Toisaalta alkuperäisiin aistimiin voitaisiin ehkä lisätä nanokirurgialla uusia ominaisuuksia.
Aistinelimien korvaaminen siirrännäisillä edellyttää, että niihin kuuluva hermotus on ehjä tai lähes ehjä. Proteesi voi stimuloida olemassa olevia hermopäätteitä, mutta siitä ei ole apua, jos aivoihin menevät hermoradat tai aisti-informaation käsittelystä vastaavat aivoalueet ovat mennyttä. Näkökentästä tulevan aistitiedon käsittely alkaa jo verkkokalvolla ja jatkuu talamuksessa matkalla takaraivon näköaivokuorelle, missä pääosa tietojenkäsittelystä tapahtuu. Isku takaraivoon voi vaurioittaa primaarista näköaivokuorta, jolloin näkökyky saattaa kadota kokonaan, vaikkei silmissä olisi mitään vikaa.
Näköaivokuoren ärsyttämiseen perustuvia keinonäköjärjestelmiä on kehitetty jo vuosia. Silmävamman vuoksi sokeutunut koehenkilö on joissakin tapauksissa saatu erottamaan näkökentässä olevia pystysuoria linjoja vaakasuorista.
Lumekoura on pitkä
Lumekarjapaimen Hanna, joka työskentelee firmalle, tiedustelupalvelulle tai anarkian hengessä huvikseen, tarvitsee komeiden tietokonemaisemien lisäksi välineet, joilla hän voi puuttua digitaalisen preerian tapahtumiin. Täällä tosimaailmassa Emory Universityn tutkijat Atlantassa ovat tutkineet kohdistimen liikuttamista tietokoneen näytöllä liikeaivokuoren hermosoluihin kiinni kasvatettujen elektrodien avulla. Vuonna 1998 eräs heidän koehenkilönsä, joka oli menettänyt puhekykynsä halvauksen vuoksi, kykeni jo viestimään ulkomaailman kanssa ohjaamalla kohdistimen valitsemansa lauseen tai sanan päälle (hänen suosikikseen muodostui “oli hauska keskustella kanssanne”). Max Planck -instituutin tutkijat taas ovat kasvattaneet iilimadolta otettuja hermosoluja yhteen piisirun kanssa ja saaneet nämä viestimään keskenään. Liha–kone-rajapinta liukenee kovaa vauhtia.
Kokonaisen virtuaaliruumiin kaikkien lihasten liikuttelu suoran aivoliitännän kautta onnistuisi ehkä parhaiten sieppaamalla liikeaivokuorelta ja pikkuaivoista selkäytimeen lähtevät signaalit ytimenjatkeessa ja kääntämällä ne lumekehon kielelle. Samalla täytyisi tietysti estää näiden signaalien pääsy oikeisiin lihaksiin, ettei näennäismaailmassa vuorikiipeilyä harrastava Hanna lähtisi kapuamaan seinille kuin unissakävelijä. Monimutkaisten teknisten laitteiden suora aivo-ohjaus vaatisi, että tarvittavat verkkokokonaisuudet raivaisivat itselleen erikoistuneen alueen aivoista. Ei mikään mahdoton ajatus, biologiset hermoverkot ovat hyvin muovautuva järjestelmä; kukin taho saa tilaa ja resursseja sen mukaan, paljonko se saa signaaleja muualta hermostosta. Muiden unohtama ja pois muodista jäävä verkko näivettyy, ja aktiivisemmat toimijat rohmuavat sen alueen.
Lasken, siis olen
Ihmisaivot eivät ole omiaan digitaalisen tietokoneen kaltaiseen täsmälliseen tietojenkäsittelyyn, sillä luonnonvalinta on koodannut niihin taipumuksen suosia nopeaa kokonaiskuvan muodostusta pikkuseikkojen kustannuksella. Kyberpunkkareiden visioissa logiikkaprosessori suo ihmiselle Cray-luokan laskupään ja kylmähermoisen, suoraviivaisen päättelykyvyn, massamuistisirut taas tekevät halutuista tuntemuksista ja aistimuksista kirjaimellisesti unohtumattomia. Jos edellä hahmotellut aivoliitännät ovat mahdollisia, lisäsuorittimien ymppääminenkään ei liene täysin epärealistinen ajatus. On eri asia, kuinka intiimistä liitännästä voisi olla kyse. Biologisten hermoverkkojen fyysinen rakenne muuttuu jatkuvasti, eivätkä ne toimi digitaalisesti. Tämä rajoittaa viestintää kiinteiden sirujen kanssa. Toki siirteet voivat olla itsekin muovautuvia hermoverkkoja. Aivojen biologisen rakenteen matkiminen tietysti vähentää rajapintaongelmia, mutta se samalla syö koko lisäprosessorien ideaa, eli aivojen täydentämistä tietokonemaisella laskentakyvyllä.
Lumeympäristön hallinta on matriisicowboylle tärkeämpää kuin oman ruumiin, joten virtuaaliohjaimet kaapannevat ennen pitkää itselleen kunnon verkkoresurssit Hannan aivoista. Aiemmin ehkä lihasten pikkutarkkaan ohjaamiseen keskittyneet liikeaivokuoren soluryppäät siirtyvätkin vähitellen tarkentamaan tietokoneen luoman näennäiskehon hallittavuutta. Lumekehoon kytkeytyy tietysti kyberavaruudessa tarvittavia välineitä, joiden ohjaus tapahtuu aluksi kömpelösti ikään kuin tietokonevälikäden kautta. Ajan myötä Hanna saattaa oppia hyödyntämään suoremmin tietokonesiirrännäisten tarjoamaa tietoa. Kun lumemaailman informaatiohyöky on muutaman kerran käynyt hänen sielunmaisemansa yli, ei yksikään rantaviiva ole entisellään, ei tunnu enää samalta olla Hanna.
Jo nykyään valtaosa teollisuusmaiden ihmisistä tekee työnsä pöydän ääressä, ja yhä useammin pöydällä on tietokone. Tämä kehitys jatkunee vielä pitkään, ja toki firmoille kelpaa teknologia, joka tehostaa työntekijän kykyä toimia tietokoneiden kanssa. Tietotyöläisten aivot päätyisivät epäilemättä netin jatkeeksi heti, kun tekniikkaa olisi testattu riittävästi sotilailla sekä köyhillä opiskelijoilla, jotka nykyään toimivat lääketutkimusten testinukkeina.
Viihdeyhteiskunta ja villi tekniikka
Sotilaiden, hakkerien ja yhtiön dataorjien lisäksi viihdeteollisuus ryntää hyödyntämään uutta tekniikkaa tuottaen runsain määrin innovaatioita ja innokkaita kokeilijoita. Gladiaattoritaistelut voivat olla viihdemuoto, jossa hyödynnetään sotilassiirrännäisiä, mutta ensisijaisesti viihdesiirteet tarkoittavat tässä keskushermoston laitteita, joilla tuotetaan elämyksiä. Elämyksiä luodaan edellä kuvailluilla tekniikoilla, jotka synnyttävät keinotekoisia aistimuksia. Kenties alemman tason tuntemuksiakin – esimerkiksi raakaa, editoimatonta mielihyvää – voitaisiin valmistaa suoraan.
Nykyisistä lumetodellisuusseikkailuista puuttuvat realistiset tuntoaistimukset, maut ja hajut, jotka voitaisiin toteuttaa ärsyttämällä kyseisiin aisteihin liittyviä aivoalueita. Tätä voidaan yrittää ulkoisesti kallon läpi syötettävillä sähkö- tai magneettisykäyksillä, mutta näin saataneen aikaan vain karkeita tuntemuksia, joiden tarkka luonne voi jäädä kokijalle hämäräksi. Tässä voisi olla pohjaa sekaville tietokonetripeille. Vaihtoehtoisesti ärsytys ei tuotakaan uusia havaintoja vaan nostaa esiin käyttäjän vanhoja muistikuvia vaikkapa lapsuudesta, mikä johtuu tavasta, jolla tietoja käsitellään ja tallennetaan hermoverkoissa. Magneettistimulaatiota kokeillaan tällä hetkellä Meilahdessa aivojentutkimusmenetelmänä. Tuloksena on ollut ainakin päänsärkyä koehenkilöille ja uutta tietoa eri aivonalueiden tehtävistä. Todentuntuinen, tarkka ja hallittu vaikutelma edellyttää nykytiedon valossa invasiivista stimulaatiotekniikkaa eli menemistä kallon sisäpuolelle.
III. MILTÄ SE TUNTUU
Millaista olisi olla siirteillä kyllästetty puoli-ihminen? Sekä sielunelämä että sosiaaliset ympyrät poikkeaisivat kadunmiehen maailmasta. Luomuihmisten ja kyborgien välille syntyisi raja-aitoja, joita lajimme on niin kovin kärkäs pystyttämään.
Koko liha–kone-erottelu on peräisin ajalta, jolloin dualismi hallitsi mielenfilosofiaa. Nykytiede sen sijaan käsittelee ihmisruumista biologisena koneena, jonka uumenissa jyskyttävät proteiineista koostuvat ionipumput ja sähkövirta kulkee. Psykologisessa tarkastelussa täytyy kuitenkin ottaa huomioon subjektiivinen näkökulma: neurotieteen asiantuntija saattaa pitää ihmistä koneena, mutta tuskin hänkään arkiajattelussaan mieltää itseään mekaaniseksi laitteeksi. Mekaanisen ja inhimillisen, ruumiin ja mielen erottelu on syvällä ihmisen ytimessä, eikä se lähde sieltä kovin helposti. Lumetodellisuus merkitsee kuitenkin niin suurta muutosta, että huomisen ihminen voi nähdä suhteensa ruumiiseensa ja mieleensä aivan toisin kuin nykyihminen.
Palatkaamme Skotlannissa palvelevaan Jorman. Lakkaamattomat rauhaanpakotussodat ovat tuottaneet länsimaihin sellaiset määrät vammautuneita, että veteraanien jälkihoito on käynyt taloudellisesti raskaaksi. Onneksi proteesiteknologia ja -kirurgia ovat kehittyneet nopeasti sotien riehuessa, joten rikki ammutuista saadaan monissa tapauksissa vielä työvoimaa. Ihmisten on ollut pakko tottua katukuvaa kansoittaviin kyborgeihin, mikä on luonut pohjaa tuleville radikaalimmille asennemuutoksille – näkyvistä ja karkeista proteeseista on tullut tietyille nuorison ääriaineksille muodikas extreme-tyyli, ja jotkut pohattasukujen vesat ovat teinikapinan hehkussa hankkineet biologisia parannuksia, kuten hännän, sarvet tai käärmeistä koostuvan tukan.
Omaan vammaan on kenen tahansa tuskallisen vaikeata sopeutua; paitsi kivut, myös vähäinenkin eristyminen ja vajavaisuuden tunne käyvät helposti raskaiksi. Näihin asioihin siirreteknologia tarjoaa parannuskeinoja. Proteesi voidaan päällystää bioaktiivisella keraamilla (elävä kudos kasvaa kiinni bioaktiiviseen aineeseen) ja oikealla iholla karvoineen kaikkineen. Tällöin sotainvalidiin ei ainakaan heti ulkoisen poikkeavuuden takia suhtauduta vaivautuneesti. Jorma on itse uudenaikaista valmistussarjaa, hänen konekehonsa on kovasti luonnollisen näköinen.
Toisaalta taistelukentän kauhut ja epätoivon kokeneet saattavat halutakin erottua niistä, jotka välttivät koettelemuksen. Jotkut kantavat proteeseja kuin kunniamerkkejä, ja toisille ne ovat uuden ajan kovan kundin merkkejä. Nämä vammautuneet pakottavat itsensä hyväksymään keinotekoiset osansa eivätkä peittele niitä kuin spitaalinen paiseitaan. Oma asenne vaikuttaa tietysti paljon: seuralaisenkin on helpompi suhtautua asiaan luonnollisesti, jos se ei vaivaa invalidia itseään. Rujo tekokäsi on silti monelle vaikea seuraelämän rasite, joten tietyissä piireissä sitä kaunistetaan tai kustomoidaan – edelleen kuitenkin siten, että sen todellinen luonne ei peity, että kaikki tietävät sen kantajan puolustaneen sodassa arvojaan tai olevan muuten vain karumpi kaveri.
Tohtori, olen pesukone mutten osaa lingota
Useimmissa kyberpeleissä istutteiden asentaminen kehoon maksaa käyttäjälle jotakin muutakin kuin rahaa tai palveluksia: myötätunto karisee yhdessä ja henkisyys näivettyy toisessa. Harvoin asiaan on kuitenkaan paneuduttu sen tarkemmin kuin kybertekniikkaankaan; valtaosa peleistä kuittaa siirrännäisten psyykkiset sivuvaikutukset vähennyksinä tietyistä ominaisuusarvoista. Kun empatia tai olemus laskee tarpeeksi alhaalle, on pelihenkilö vakavasti mielisairas tai kuoleman oma, systeemistä riippuen. Kirjallisuudessa asiaa ei ole yleensä pohdittu yhtään sen syvällisemmin, koska siirteet ovat useimmiten tarinoissa tarvittavaa kromia, eivät tarkastelun kohde.
Edellä tulivat jo esille näkyvien siirrännäisten aiheuttamat sosiaaliset haitat. Ne ovat tietysti hyvin pitkälti riippuvaisia kampanjaympäristön tai kirjan maailman ilmapiiristä ja arvoista. Tähänkin asiaan on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota: nykymaailman asenteista ei siirrytä uusiin kädenkäänteessä, eivätkä vanhat ajatussuunnat välttämättä kuole koskaan täydellisesti. Voi miettiä, tottuuko 1900-lukua nähnyt katolinen mummeli nuoriin, joiden hartioista ja otsasta kasvaa metallinhohtoisia piikkejä tai joilla on neljä kättä ja jalkaterien tilalla sorkat.
Sosiaaliset haittavaikutukset johtuvat enimmäkseen ulkoisista seikoista, joskin pitkälle ajatteluun vaikuttava virittely saattaa myös olla seuraelämän kannalta tuhoisaa, mikäli käytös muuttuu kovin epäsovinnaiseen suuntaan. Tässä astutaan siirtymävyöhykkeelle ulkoisten ja sisäisten, eritoten henkisten, tekijöiden välillä. Jos ihminen saa uusia ominaisuuksia, jotka eivät ole perinteisessä mielessä inhimillisiä, hänen maailmankuvansa ja identiteettinsä muuttuvat.
Ensinnäkin nykyihminen suhtautuu karttavasti kehonsa sorkkimiseen. Monikaan ei mene leikkaukseen kepein mielin saati sitten tieten tahtoen hankkiudu sellaiseen – kosmeettinen kirurgia on alue, jonka kautta kynnys madaltuu jos on madaltuakseen. Ihmisen omakuvassa, niin yksilöittäin vaihteleva kuin se onkin, on tieto omasta olemassaolosta ja elollisuudesta aivan perusasia.
Nykyajan dataduunarikin saattaa tuntea olevansa kirjoituskone tai automaattinen puhelinvastaaja, mutta rentoutuessaan hänkin voi vakuuttaa itselleen kuuluvansa eri puolelle rajaa kuin hengetön esine. Ihmisruumiiseen liitettävät keinotekoiset osat, jotka on voitu vaihtaa jopa terveiden alkuperäisosien tilalle, hämärtävät tätä käsitystä. Katsellessaan itseään alastomana peilistä ja nähdessään elottoman, taistelukentän oloihin viritetyn ruumiinsa Jorma ei ehkä koekaan olevansa erilainen kuin turvallisuusfirman valvontarobotti. Hän ei kykene irrottautumaan työstään hetkeksikään, sillä se on elimellinen osa hänen ruumistaan. Proteesit ja niihin asennetut aseet eivät anna unohtaa itseään, vaikka ne peitettäisiin elävällä materiaalilla. Ne näyttäytyvät ilman ihopäällysteitään painajaisunissa, jotka ovat ehkä vain pahempia, jos siirrännäisten omistaja pyrkii työntämään kyborgiutensa mielestään tai kieltämään sen.
Jormalla onkin jatkuvasti identiteettikriisejä. Hän toistelee itselleen, että hänellä on sentään vapaa tahto, vaikkei siihen oikeastaan uskokaan. Jorma pohtii usein minuuttaan ja olemassaoloaan. Fyysinen ruumis antaa hänelle kouriintuntuvan kosketuksen todellisuuteen, mutta tuo keho on vaihtotavaraa, sen jokainen komponentti voidaan koska tahansa korvata uudella, vaikkapa jonkun toisen ruumiista otetulla osalla. Jorma käpertyy vaalimaan aivojaan, minuutensa ja ihmisyytensä viimeistä linnaketta, jonka hän tosin uskoo sulautuvan koneisiin jo lähivuosina. Hän tuntee silti olevansa vielä pelastettavissa: hänelle voidaan kasvattaa altaissa uusi ihmismäinen keho, jos isä saa tarpeeksi rahaa kasaan. Krakkeri-Anssin tilanne on huonompi: Jorma tuskin tuntee häntä enää, entistä koulukaveriaan, sillä Anssin aivot on kytketty niin moneen tietokoneeseen ja hänen aistinelimiään on paranneltu niin monilla uusilla ominaisuuksilla, ettei vanhojen kaverusten kokemusmaailmoissa ole enää paljoakaan yhteistä.
Japanilaisessa vakavammassa kyberpunkissa käsiteltiin paljon ihmisyyttä tehoyhteiskunnan puristuksessa. Tetsuossa paine kasvaa niin kovaksi, että päähenkilö alkaa muuttua konkreettisesti koneeksi, ja angsti on suunnaton, kunnes raja on ylitetty eikä jäljellä ole kuin hävitysvimma. Samaa tematiikkaa vilahtelee myös Akirassa.
Inhimillisen identiteetin murtuminen on vain asian toinen puoli. Radikaalisti uudelleenrakennetun kyborgin sielunmaisema ja asenteet voivat olla kaukana siitä, mikä nykyään mielletään ihmismäisyydeksi. Muutoksia aiheuttavat yhtäältä aivojen yhteyteen asennetut tietojenkäsittelysiirrännäiset ja toisaalta yli-inhimillisiä kykyjä antavat istutteet. Ja ettei kyberpsykologia olisi liian yksinkertaista, liittyy kyberneettiseen rajapintaan (liitäntään aivojen ja keskushermostoon kytkettyjen siirrännäisten välillä) joukko epävarmuustekijöitä. Kärjistetysti sanoen erehtyväisyys ja täsmällisyys, luovuus ja suoraviivainen ennakoitavuus lyövät kättä rajapinnan yli. Siinä siemen tasapainottomuuteen, josta voi kehitellä mielisairauksia tai katatoniaa.
Senkin tunteellinen kone
Edellä on todettu, että ihmisaivot ja digitaaliset tietokoneet käsittelevät tietoa eri tavoin. Ajatukset kulkevat tutkimattomia ratojaan, poukkoilevat ja nuohoavat nurkista sivuseikkoja ja mielleyhtymiä päätyen lopulta ratkaisuun tai jääden päätymättä, mutta ThinkPadin sisällä nollat ja ykköset marssivat edestakaisin juuri niin kuin ohjelmoijan kirjoittamissa ohjeissa sanotaan. Ainakin 50-luvulta, kaiketi kauempaa periytyvä scifikirjallisuuden ajatusleikki liittyy ihmiseen, joka ajattelee konemaisesti joko luonnostaan, kuten Lester Herrick Philip K. Dickin novellissa Human Is, tahi muututtuaan kyborgiksi tai tultuaan vaihdetuksi robottiin. Tällainen ihminen ei tunnusta elämän arvoa ja kohtelee lähimmäisiään kylmästi ja laskelmoivasti. Hän toimii kylmähermoisen rationaalisesti ja halveksuu tunteellista hölynpölyä. Tämä idea on taustalla myös monissa gibsonilaisen ajan kyborgikehitelmissä, selvimmin kyberroolipeleissä, joissa aivoihin kytkettävät tietokoneet syövät omistajansa ihmisyyttä ja kykyä tuntea myötätuntoa lajitovereita kohtaan.
Monet kognitiotieteilijät katsovat, ettei tunteita ja järkeä voi erottaa toisistaan; molemmat ovat mekanismeja evoluution paineissa syntyneessä säätelyjärjestelmässä, jota voidaan hahmotella yhtä hyvin ekosysteemin kuin jonkin tietyn ihmispopulaation tasolla. On myös havaittu, että jos pääasiassa tunteista vastaava aivojen limbinen järjestelmä vaurioituu, ihmisen päätöksentekokyky heikkenee ratkaisevasti. Monet perusajatukset tunteiden ja rationaalisuuden vastakkainasettelun taustalla ovatkin jäänteitä dualistisesta sielu–ruumis-jaottelusta ja merkki ihmisen tunnetoimintojen turhasta mystifioinnista.
Tuoreemmissa tieteiskuvitelmissa koneet muuttuvat inhimillisemmiksi samalla, kun ihmiset itse taantuvat konemaisiksi suorittajiksi, kuten Blade Runnerissa. Tämäkin heijastelee mytologista käsitystä ylhäältä annetusta ihmisyyden käsitteestä, jota lähestyessään ihminen tulee paremmaksi ja josta loitotessaan hän alkaa muistuttaa enemmän konetta tai eläintä, kumpi sitten kulloinkin edustaa suurempaa pahaa. Tiedemaailmassa ihminen on menettänyt erikoisasemansa luomakunnan kruununa, mutta tällainen ajatus sopii huonosti kirjallisuuteen, jossa käsitellään eettisiä valintoja tekeviä ihmisiä.
Puolijumalia tiedemiehen armosta
Jos kyborgi ei saisikaan logiikkaprosessoria mieltään kovettamaan, niin epämiellyttäviä sivuvaikutuksia lienisi myös siirrännäisillä, jotka antavat yli-inhimillisiä ruumiillisia kykyjä. Panssarivaunun kestävyys, elefantin voimat ja pikajunan nopeus voisivat tehdä haltijastaan ylimielisen; hän ehkä kokisi siirtyneensä selkeästi tavallisten maanmatosten yläpuolelle, lähemmäksi oman kohtalonsa täydellistä hallintaa. Tällöin evoluutiopsykologian tutkimat sosiaalisuusvietit eivät paljon painaisi. Biotekniikka tarjoaa niinikään ylimaallisia: esimerkiksi ikääntymättömyys ei ainakaan korostaisi yhteenkuuluvuutta kuolevaisten kanssa. Tämä toteutuisi tietysti myös kuolemattoman koneruumiin avulla.
Katusamurai ja psykiatrin lausunto
Rauhaanpakottajakyborgit kestävät kenties hyvin tulitusta, mutta heidän psyykettään ei ole suojattu kaikkea maailman pahuutta vastaan. Jormakin tarvitsee kallonkutistajaa useammin kuin voitelunestesairauksien erikoislääkäriä.
Mielenterveysongelmat jaetaan kolmeen pääryhmään: neurooseihin, luonnehäiriöihin ja psykooseihin. Ensin mainitut ovat sieltä lievemmästä päästä, joskin nekin saattavat saada hyvin vaikeita muotoja. Jormaa ja hänen kollegoitaan vaivaavat neuroosit ovat tavallisimmin joko suoria seurannaisia oman ihmisyyden katoamisen kokemuksesta tai sitten epäsuoria ilmentymiä muunlaisesta siirrännäisten synnyttämästä henkisestä paineesta. Luonnehäiriöt ja psykoosit taasen liittyvät selvemmin kyberosien aiheuttamaan tasapainottomuuteen tai suuruudenhulluuteen.
Inhimillisen olemuksen vääristyminen ja sen mukanaan tuoma tuntemus ihmisyyden vaihtumisesta “epäpyhään” kone-elämään ovat hedelmällistä maaperää depressioille eli masennustiloille, jotka ovat tavallisimpia kyborgien kärsimistä neurooseista. Fobiat ovat samaten yleisiä, etenkin erilaisiin seurustelutilanteisiin liittyvät kammot. Jorma ei ole uskaltanut vuosiin lähestyä pieniä punatukkaisia tyttöjä.
Luonnehäiriöt ovat neuroottisen masennuksen ohella helpoimmin kyborgiuteen yhdistettäviä mielisairauksia. Ne saavat alkunsa etupäässä keskushermoston siirrännäisten aiheuttamasta tasapainottomuudesta (ks. edellä), mutta myös aivoihin liitetyistä tietojenkäsittelysiirteistä, jotka jotenkin muuttavat kokemusmaailmaa ja sulkevat omistajansa normaalien vertaisryhmiensä ulkopuolelle. Luonnehäiriöitä ovat esimerkiksi vainoharhaisuus, skitsoidisuus ja psykopatia. Vainoharhaisella voi olla omaperäisiä käsityksiä siitä, mitä hänen siirrännäisensä aikovat ja kuka ne on oikeasti asentanut ja miksi. Skitsoidi ihminen on kylmäkiskoinen ja pidättyväinen, eikä hän tunne yhteenkuuluvuutta toisten ihmisten kanssa. Psykopaatit eli luonnevikaiset puolestaan osoittavat usein väkivaltaisuutta ja tunteettomuutta, eivätkä he täytä sosiaalisia velvoitteitaan.
Vakavimmat mielenhäiriöt ovat skitsofrenia eli jakomielitauti ja maanis-depressiivisyys, jotka lasketaan psykooseihin. Näitä saattaisi ilmetä hyvin voimakkaasti kyberisöidyillä henkilöillä. Esimerkiksi laajan tietojenkäsittelylaitteiston aivojensa yhteyteen asennuttanut voi jonakin kauniina päivänä havaita olevansa jakomielinen, jonka persoonan toinen puolisko on määrätietoinen kone ja toinen pelokas ihminen. Romanttis-freudilaisesti tämän voisi kuvitella johtuvan aivojen itsesuojelureaktiosta, joka katkaisisi mielen ja siirrännäisten välisen suoran tiedonsiirtoyhteyden. Vaikka ihmisminä olisi vallitseva (dominoiva), se pelkäisi hillittömästi koneminän edustamaa kätkettyä uhkaa. Tieteellistä uskottavuutta ei Freud-vaikutteilla kerätä, mutta tarunomaisen tunnelman luomisessa ja kirjallisessa kikkailussa psykoanalyysi on lyömätön väline.
Maanis-depressiivisyys on psykoosi, jossa sairaan mielentilat vaihtelevat hilpeästä reippaudesta ja ylioptimismista synkeään alakuloon ja masentuneisuuteen. Depressiivisenä kautena ongelmat tuntuvat ylikäymättömiltä ja ajatuksia hallitsevat itsesyytökset ja alemmuudentunne. Tämä mielenhäiriö liittyy ainakin Jormalla tasapainottomuutta ja epäihmismäisyyden tunteita luoviin siirrännäisiin. Kolmas äkkiseltään kybernetiikkaan yhdistyvä psykoosi on autismi, joka voisi puhjeta mielen vastareaktiona uusien aisti- tai muiden impulssien hyökyyn. Tällöin kyborgista tulisi sairaalloisen sulkeutunut, hänen osallistumisensa vuorovaikutukseen ympäristönsä kanssa kutistuisi mitättömäksi.
LOPUKSI
Artikkelin oli tarkoitus kartoittaa kyberneettisten siirrännäisten reunaehtoja ja seurauksia perinteisen kyberpunkin hengessä (miksi? koska retroilu on muotia), ja se vanhenee myös tieteelliseltä osaltaan muutamassa vuodessa, kun aivotutkimus etenee. Lisäksi olen nähnyt teknisiä ongelmia sielläkin, missä on vain mielikuvitukseni puutetta.
Artikkelin taustalla kummittelee hyvin naturalistinen ihmiskäsitys, joka on vallalla kognitiivisessa neurotieteessä ja monessa muussa ajattelua luonnontieteellisesti lähestyvässä tutkimuksessa. Kun asioita tarkastellaan kyborgisen ajan ihmisen omasta näkökulmasta, täytyy dualismin haamu kuitenkin ottaa huomioon.