Illalla kiitä päivää, poltettuna naista, kokeiltuna miekkaa. -Runo-Edda, Korkean runo
Artikkelissa siis käsitellään ainoastaan aidon kuvitteellisia sankareita, ei historiallisia henkilöitä joiden ympärille on kerrottu legendoja.

Artikkelissa siis käsitellään ainoastaan eurooppalaisia legendoja ja kaikki sellaiset ilmaisut kuin “myytit”, “sankarit” jne, tulee lukea “eurooppalaiset myytit”, “eurooppalaiset sankarit”, jne. (Vaikka on toki myönnettävä ettei Jeesuksen legenda ole Euroopassa syntynyt.)

Kaikista inhimillisen kommunikaation muodoista on sankarilegenda se, jolla on käsitelty kuolemaa eniten, perusteellisimmin ja pisimmän aikaa (tästä viimeisestä on kyllä hieman vaikeaa sanoa mitään edes etäisesti varmalta kuulostavaa…). Jumalistoissa on kuoleman jumalia ja manalanhoitajia, mutta itse kuolema ei niissä henkilöityneenä esiinny.

Vaikka skandinaavis-germaanisissa myyteissä on (ilmeisesti ainoana eurooppalaisena tarustona) tarinoita jumalten kuolemasta, on sankareiden kuolema joka taruston vakiotavaraa: lähes kaikkien legendaaristen sankareiden tarinaan kuuluu olennaisena osana sankarin kuolema.

Kolme tapaa kuolla

Legendojen sankareilla on kolme pääasiallista kuolintapaa:

  1. Varsinainen kuolema, eli sankari tulee surmatuksi tai surmaa itsensä. (Usein hänet petetään tai huijataan tilanteeseen, jossa hänen on kuoltava.)
  2. Sankari lähtee pois, kenties palatakseen joskus tarkemmin määräämättömänä ajanhetkenä. (Pian, kun tähdet ovat oikeat tai muuta sellaista.)

 

  • Sankarista tulee jumala. (Tähän yleensä liittyy hengen menetys, mutta jumalaksi tuleminen on kuitenkin sävyltään hieman erilaista kuin pelkkä kuoleminen.) Näistä peruskuolintavoista esiintyy outojakin risteytyksiä, esim. Arthur, joka kuolee mutta palaa siitä huolimatta takaisin oikeiden aikojen koittaessa ja Jeesus, joka kuolee petoksen kautta, siirtyy taivaaseen jumalten joukkoon ja palaa vielä kaiken lisäksi takaisin.On huomattavaa että riippumatta kuolintavasta kuolema on sankarille loppu, joka siirtää hänet pois tavallisten kuolevaisten maailmasta. Legendat poistavat sankarin jopa sisäistä logiikkansa uhmaten (ei että tämä olisi legendoissa mitenkään poikkeuksellista) ihmisten keskuudesta; esim. Siegfriedin kuoltua valkyyria Brynhilde (jonka tehtäviin siis kuuluu kuolleiden sankareiden poimiminen Valhölliin) surmaa itsensä surun murtamana sen sijaan, että liittyisi rakastettunsa seuraan Valhöllissä.Yleensä sankarit eivät kuoltuaan siirry asianmukaiseen kuolemanjälkeiseen elämään silloin, kun tämä elämäkoetaan konkreettiseksi. Ainoastaan silloin, kun kuolemaan liittyy jotain tavalliselle ihmiselle yleisesti saavuttamattomana pidettyä (kuten jumalaksi tulemista; esim. Herkules ja Jeesus) päätyy sankari kuolemanjälkeiseen elämään. Muutoin sankari yksinkertaisesti katoaa kokonaan; vaikka manalassa matkaaminen on legendojen vakiokuvastoa, on kuolleiden entisaikojen sankareiden tapaaminen siellä tuiki harvinaista. (Kelttimytologiassa asia onkin hoidettu mukavasti siten, että on erikseen manala ja sitten sellainen paikka missä sankarit voivat käydä mennessään muka kuolleitten maille.)Voidaan keksiä useita uskottavalta tuntuvia selityksiä sille, miksi sankarin kuolemassa on oleellista kuolevaisen olemassaolon täydellinen loppuminen. Kenties kuolemanjälkeisessä elämässä oleminen koettaisiin sankarille alistumisena manalan (tms. ) herran (tai vielä pahempaa, rouvan) valtaan. Tätä ei saa tapahtua, sankari ei saa alistua ja kohdata voittajaansa kenessäkään henkilössä (tai edes henkilöitymässä).

    Tai kenties tarinat kuolemanjälkeisestä elämästä palvelevat ihmisten tarvetta lohduttautua sillä, ettei kaikki pääty kuolemaan ja luovat turvallisen tunteen olemassaolon jatkuvuudesta, kun taas sankareiden kuolemassa näytetään konkreettisesti ihmisen kuolevaisuus ja näin autetaan ihmisiä hyväksymään oman maanpäällisen elämänsä loppuminen. Tällöin on selvää miksi kuolema on todellakin sankareille kaiken loppu ja sankareiden vääjäämätön ja usein ennalta kerrottu kohtalo näkyy luontevasti kuvana jokaisen ihmisen vääjäämättömästä ja kaikkien ennalta tietämästä lopusta.

    Ranteet auki ohimennen

    Sankarin kuolema on usein (mutta ei läheskään aina) irrallaan varsinaisista urotöistä. Robin Hood kuolee ollessaan luostarissa tapaamassa tuttua naista (tämä viiltää Robinin ranteet auki), Akilleus kuolee tavallisen jousimiehen nuoleen taistelukentällä ja niin edespäin.

    Tavallista on myös, että sankari kuolee siten ettei hän itse voi vaikuttaa asiaan; sankari petetään, huumataan, hänen voimansa riistetään tai sankari joutuu tilanteeseen, jossa kuolemaa ei voi välttää. Mainio esimerkki on kelttisankari Cuchulainin poika, jonka Cuchulain vannotti olemaan kertomatta nimeään kenellekään, väistämättä ketään ja ottamaan vastaan kaikki haasteet taisteluun. Isä ja poika sitten tapasivat tiellä toisiaan tunnistamatta ja Cuchulain pyysi poikaansa väistymään syrjään ja tämän kieltäydyttyä paljastamaan nimensä tai taistelemaan kuolemaan asti. ..

    Kohtalo ja sen ilmeneminen ennustuksina ja valoina on oleellinen osa sankaruutta ja sankareiden kuolemaa. Sankarit toisinaan tietävät kohtalonsa jo ennalta, mutta jatkavat silti kuolemaansa kohti. Usein tämä fatalismi liittyy kunniakäsityksiin, esimerkiksi Cuchulain ja hänen poikansa tunnistivat toisensa taistellessaan mutta jatkoivat silti kuolemaan saakka.

    Sekä irralliset että kohtalon määräämät kuolemat voidaan selittää sillä, että vaikka sankareiden on kuoltava, eivät he kuitenkaan saa olla häviäjiä, eivät saa epäonnistua. Kuoleman ollessa seikkailuista ja urotöistä irrallaan sankari saa kaiken tarvittavan tehtyä ja täten onnistuu; kuolema tulee ikäänkuin asiaankuuluvana jälkihuomautuksena.

    Kuoleman liittyessä urotöihin sankari taas saa aina sanokaamme moraalisen voiton, hän täyttää kohtalon hänelle määräämän tehtävän ja siis onnistuu. Mainittakoon esimerkkinä Jeesus, joka on siitä mielenkiintoinen sankari, että (ainoastaan) hän tietää kohtalonsa ennalta, mikä saa petetyksi tulemisen ja kuoleman vaikuttamaan vielä tavanomaista enemmän sankarin voitolta häviön sijaan.
    ragna2Harva on se sankari, joka kuolee urotöitä tehdessään (tai muutenkaan) omaan heikkouteensa ja epäonnistuu. Yleensä sankarit ehtivät kuolintavastaan riippumatta täyttää kaikki mitä heistä on ennustettu (poikkeuksiakin on, kuten Sigmund, jonka eräs metsänvartija tappaa ennen kuin tämä ehtii surmata lohikäärmettä niinkuin tarkoitus oli.)

    Irrallisia, urotöihin liittymättömiä kuolemia voidaan selittää myös sillä, että on helpompaa samaistua mitättömään kuolemaan kuin sankarikuolemaan ja siten selvittää omaa suhdettaan kuolemiseen. Samoin voidaan selittää kohtalon määräämien kuolemien auttavan esimerkillään kohtaamaan kuoleman rohkeudella, hieman samaan tapaan kuin tarinat kuolemanjälkeisestä elämästä.

    Ne ilkimykset

    Niin irrallisen kuin kohtaloon liittyvän kuoleman syynä on usein nainen, monasti petoksen kautta, ja yleensäkin naiset tietävät sankarille pelkkää harmia. Rakastetusta on sankarille apua varsin harvoin (joskus toki, esimerkkinä Ariadne, joka auttaa Theseusta löytämään tien labyrintistä) ja onnellisesti päättyviä parisuhteita on legendoissa perin vähän – Penelopen ja Odysseuksen sekä Andromedan ja Perseuksen suhteet lienevät ainoita. Ariadnen ja Theseuksen suhdekin päättyy siihen, että Theseus hylkää naisen, joka sitten surun murtamana tappaa itsensä (joidenkin lähteiden mukaan hän tosin olisi itsemurhan sijaan Dionysoksen toimesta piristynyt ja saanut elämänilonsa takaisin).

    Kalevalassakin lähes kaikkien tarinoiden alkuunpanevana tekijänä on sankareiden pyrkimys saada itselleen nainen, ja nämä yritykset päättyvät onnettomasti joka ikinen (Lemminkäisen lemmenseikkailuja lukuunottamatta; mutta hänenkin liittonsa Kyllikin kanssa johtaa ongelmiin). Kullervo aiheuttaa Ilmarisen vaimon kuoleman, Ilmarinen ei ole tyytyväinen takomaansa kultavaimoon, Ilmarinen muuttaa Pohjolasta varastamansa vaimon lokiksi ja niin edespäin…

    Sisarista ja äidistä on sankareille toisinaan apua (esimerkkeinä vaikka Lemminkäisen äiti ja Oresteksen sisko Elektra) mutta yleensä nainen ja aivan erityisesti parisuhde on legendoissa selvästi miehen voimaa heikentävä tekijä. Asia voidaan tiivistää sanomalla, että länsimaisen sankarin avioliitto on onnellinen silloin kun vaimo on kuollut. (Tämä muuten pitää paikkansa myös legendojen manttelinperijän, populaarikulttuurin, seikkailujen suhteen; harva on Hollywoodin toimintaelokuvan sankari onnellisesti aviossa; on monen rakas vaimo tapettu tai muuten vain kuollut.)

    Mikseivät naisetkin?

    Naisten asema sankarilegendoissa (naisviha, -pelko vai miksi sitä nyt nimittäisikään) herättää myös kysymyksen siitä, miksi legendojen sankarit ovat aina miehiä ja miksi legendoissa on aina kyse miesten haaveista.

    Naispäähenkilöiden liki täydelliselle puutteelle legendoissa ei ole mitään ilmeistä selitystä. Kansantarinoissa ja saduissa on usein naispäähenkilöitä, mutta sankarilegendoissa naiset ovat aina sivuhahmoina tai taustavoimina. Jopa kelttien (jotka sentään palvoivat maaäitiä) kaikki sankarit ovat miehiä vaikka naisia esiintyykin päävihollisina ja taustavaikuttajina.

    Syynä naislegendojen puutteelle saattaisi olla se, ettei naisten tarinoita ole merkitty muistiin. Kun kuitenkin otetaan huomioon, kuinka laajalta maantieteelliseltä alueelta, kuinka monen ihmisen toimesta ja kuinka pitkän ajan kuluessa legendoja on kerätty, tuntuu hieman oudolta, ettei missään ole kirjoitettu ylös naisten sankaritarinoita. Kenties naisten sankarilegendoja kerrottiin vain naisille (tarinoiden kerääjäthän ovat olleet miehiä).

    Kenties tietyntyyppiset sadut ovat toimittaneet naisten legendojen virkaa: saduissa ja legendoissa on monia rakenteellisia yhtäläisyyksiä, esimerkiksi asioiden toistaminen tietty määrä kertoja: kolmasti lupaaminen, kolmen esineen hakeminen tehtävän täyttämiseksi ja niin edespäin.

    Toisaalta esimerkiksi kertomus Lemminkäisen äidistä voisi olla alunperin nimenomaan naisten sankaritarina; se olisi ainakin sisältönsä puolesta sopiva, sillä tuskin naisten legendat pursuaisivat uhoa ja aggressiota samalla tavoin kuin miesten. Asian selvittämiseksi pitäisi luonnollisesti perehtyä moniin tekijöihin, muun muassa tarinoiden keräämisprosessiin, tarkemmin kuin mitä tässä on mahdollista.

    Söisitkö Tuonelan joutsenta?

    Legendoissa korostetaan miehisiä saavutuksia ja hyveitä, fyysistä voimaa ja taistelutaitoa. Tiettyjen tehtävien, ihmetekojen, suorittaminen on myös kaikissa legendoissa toistuvapiirre: näihin ihmetekoihin lähes poikkeuksetta liittyy hirviöiden voittaminen eli vaarattomaksi tekeminen (tämä yleensä tarkoittaa surmaamista). Jeesus on mielenkiintoinen poikkeus sikäli että hänen ihmetekonsa ovat täysin rauhanomaisia ja luonteeltaan enemmänkin henkisiä: lähin pedon voittamista muistuttava ihmeteko on kiusaajan voittaminen erämaassa.

    Voitetuissa hirviöissä on se yhteinen piirre, etteivät ne kelpaa syötäviksi vaan niiden surmaamisen ainoana motiivina on ihmisten suojaaminen. (Jossain legendoissa sankarit tosin joutuvat näkemään melkoista vaivaa päästäkseen hirviöiden luo eikä hirviöistä näinollen vaikuta olevan kovin paljoa aktiivista uhkaa… Esimerkkinä mainittakoon Kerberos, jonka Herkules hakee manalasta asti.) Lemminkäisen hiihtämä Hiiden hirvi ei ollut mikään riistaeläin eikä Tuonelan joutsenkaan kuulosta kovin herkulliselta.

    Tällainen ihmisten suojaaminen pedoilta ja muilta uhilta sekä sankareiden (muidenkin) tehtävien rituaalinomainen luonne, legendojen mieskeskeisyys ja suorastaan päällekäyvä miehinen uho antavat aihetta ajatella, että sankarilegendat olisivat osittain kehittyneet jonkinlaisista mieheksi tulemiseen liittyvistä initiaatioriiteistä. Näihin initiaatioriitteihin on kenties liittynyt jonkinlaisen pedon (rituaalinen) voittaminen; legendoissa peto on aina sellainen, että siitä on sankarille todellista vaaraa ja sankarin on voitettava oma pelkonsa petoa vastaan kamppaillessaan. On tässä yhteydessä mielenkiintoista todeta luolamaalauksissa esiintyvän enimmäkseen riistaksi kelpaamattomia eläimiä ja esimerkiksi tärkeintä riistaeläintä, peuraa, ei niissä esiinny juuri lainkaan.

    Hypoteesi tällaisten initiaatioriittien yleisyydestä kaipaisi toki laveampia arkeologisia perusteluja eivätkä sen ongelmat ole muutenkaan aivan vähäisiä. Silti, se nivoo mukavasti yhteen sankarilegendojen piirteitä ja auttanee hahmottamaan legendojen ominaisuuksia. Hypoteesin valossa erityisesti naisen asema tarinoissa tulee ymmärrettävämmäksi kuten myös ero naisen asemaan saduissa ja kansantarinoissa (jotka ovat kehittyneet eri tavalla).

    Kuusi miestä aasin leukaluulla?
    Naurettavaa. anna kun vanha kertoo…

    Sankarilegendojen syntyä voidaan myös hahmottaa tarkastelemalla kilpailua heimon (tai muun sosiaalisen joukon) johtajuudesta. (Ajalla jolloin perinnöllisillä johtaja-asemilla ei vielä ollut merkittävää vaikutusta.)

    Voidaan olettaa johtajuuskamppailuissa fyysisten suoritusten lisäksi omien kykyjen vakuuttelun (kerskailun) näytelleen tärkeää osaa. Luonnollisesti erityisen näyttävät teot ja mieleenpainuvat tarinat olisivat jääneet elämään ja kasvaneet (sekä muuttuneet) kerrottaessa niinkuin tarinoilla tapana on. On helppo kuvitella tarinoiden kehittyvän nykyajan urbaanien legendojen tapaan: “Isäni, joka kuoli viime vuonna, oli paikalla ja näki kaiken omin silmin. ”

    Tarinoiden keksiminen, liioittelu ja kertominen sukupolvelta seuraavalle johtaisi luonnollisella tavalla juuri sellaisiin absurdit mittasuhteet omaaviin suorituksiin kuin mitä sankarilegendoissa tavataan. Näiden suoritusten tekijöistä muodostuisi helposti ihannemiehiä, jotka edustaisivat kulttuurin arvoja ja ihanteita; näihin malli-ihmisiin liitettäisiin miehisiä hyveitä niin mielettömissä määrin kuin mitä heidän tekonsa edellyttäisivät. Juonikuvioiden muodostuminen yksittäisten tekojen ja ominaisuuksien ympärille olisi tarinoita yhä uudelleen kerrottaessa melkeinpä väistämätöntä.

    ragna3Toisaalta abstrakteja asioita on luonnollista hahmottaa konkreettisten esimerkkien kautta ja sankareita voidaankin tässä (ja initiaatioriitti) hypoteesissa pitää miehisten hyveiden henkilöityminä, joita käytetään näiden abstraktien hyveiden (kuten rohkeuden) kuvaamiseen.

    Tälle hypoteesille ei tässä esitetä sen enempää todisteita kuin initiaatioriittihypoteesillekaan, todetaan vain että tästäkin saattaa olla hyötyä legendojen hahmottamisessa.

    Kullervo ja Oidipus – ilmiö

    On huomattavaa että, puuttumatta siihen miten legendat tarkkaan ottaen ovat muovautuneet, hyvin samanlaisia legendoja on syntynyt ympäri Eurooppaa (ja ympäri Maailmaa) eri aikoina. Syynä tähän lienee tarinoita synnyttäneiden yhteiskuntien (ja viime kädessä tietysti ihmismielen) samankaltainen rakenne. Jo pelkästään sukukeskeisyys, patriarkaalisuus ja verrattain alhainen teknologinen taso muokkaavat ajattelua niin suuressa määrin, että legendoja synnyttäneillä yhteiskunnilla lienee keskenään enemmän yhteistä kuin erilaista; ottamalla legendojen samankaltaisuuden todisteeksi tästä saamme mukavan kehäpäätelmän.

    (Itseasiassa yllä esitettyä näkemystä voi perustella pitkäänkin [ihan ilman kehäpäätelmiä], mutta se tuskin on tässä mielekästä. Päätoimittaja pyysi “ei kovin analyyttistä, mutta erittäin mielenkiintoista” artikkelia. No, yksi kahdesta…)

    Samankaltaiset yhteiskunnat ovat siis synnyttäneet samanlaisia legendoja. Nämä legendat ovat säilyneet pitkiä aikoja suullisen tiedon varassa, mikä osoittaa että ne ovat kiinnostaneet hyvin suurta joukkoa ihmisiä. Voinemme siis todeta legendojen kertovan jotain perustavanlaatuista niitä synnyttäneistä yhteiskunnista ja (ottaen huomioon legendojen sisällön) erityisesti suhtautumisesta kuolemaan ja naisiin näissä yhteiskunnissa.

    Petri Hiltunen ja Jukka Räsänen
    Kuvat © Petri Hiltunen