-“Onko totta, että urossian kuola oli käymisaineena, kun muinaissuomalaiset panivat olutta?” kysyttiin minulta muutama vuosi sitten Jyväskylässä, kun olin siellä pitänyt esitelmän Kalevalan myyteistä. Olin hetken äimänä. Runossa näin kerrotaan, mutta onko tuo totta, siihen ei minulla ollut vastausta. Eikä minulla ole pätevää vastausta siihen, mitä lähdekirjallisuutta kannattaisi lukea, jos haluaa saada tietoa suomalaisista myyteistä ja uskomuksista. Varmasti moni, joka lukee tämän kirjoituksen, voi nimetä monta parempaa ja antoisempaa kuin mitä aion luetella.
Suosituslistani on siis täysin subjektiivinen. Lähden liikkeelle näkökulmasta, että kuvittelen mielessäni novellin, jonka aihe sijoittuisi aikaan, jolloin shamaanit hallitsivat metsien paloaukioille syntyneitä muinaissuomalaisia kyliä. Mitä kirjoja latoisin työpöydälleni?
Päällimmäisenä olisi tietysti Kalevala. Ainakin omassa painoksessani on viimeisellä sivulla luettelo loitsuista. Suomalaisessa mytologiassa loitsut jaetaan yleensä kolmeen eri tyyppiin. On maagiset rukouskaavat eli syntyloitsut, lepytysloitsut ja manaukset. Monesti mahtitietäjä tai parantaja esimerkiksi tautia asettaessaan aloitti syntyloitsulla ja lopetti manaukseen. Kalevala on ensimmäinen porras, joka auttaa minua hahmottamaan loitsun sanallisen muodon. Minun päähenkilölläni on nyt puhekieli.
Tietäjäni ulkoinen hahmo, hänen kotansa sisustus ja taikakalut, joita hän käytti jäävät vielä hämäriksi. Mistä apu?
Kalevalan juhlavuonna 1985 Kansallismuseossa oli erikoisnäyttely, joka esitteli kansanparantajien taikapusseja ja muita maagisia esineitä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi näyttelyn annista Pirkko Sihvon kokoamista loitsuista ja taioista pienen oppaan. Mull on kourat kontiolta on kirjanen, jota suosittelen jokaiselle, joka haluaa kirjoittaa suomalaista fantasiaa.
Novellini edistyy, mutta lisätietoa tarvitaan ehkä selventämään jotakin hieman hämäräksi jäänyttä kohtaa. Ehkä vastaus löytyy vihkosen viimeiseltä sivulta, jossa on kirjallisuusluettelo aiheesta. Ja tämä on kaikkien seuraavienkin teosten kohdalla pätevä sääntö. MUISTAKAA LUKEA LÄVITSE MYÖS LÄHDETEOKSENNE KIRJALLISUUSLUETTELOT.
Suomalaisen mytologian yksi perusteoksia on Uno Harvan v.1948 WSOY:n julkaisema Suomalaisten muinaisusko. Teos pyrkii jäljittämään Mikael Agricolan Psalttarin esipuheeseen kirjoittamaa suomalaisten epäjumalien luetteloa. Tämän teoksen rinnalla kannattaa lukea Martti Haavion v. 1942 ilmestynyt Suomalaiset kodinhaltijat. Martti Haavion muistakin tutkielmista on kirjoittajalle hyötyä. Haavion folkloretuotannon kirjallisuusluettelo löytyy mm. Aale Tynni-Haavion muistelmateoksen Olen vielä kaukana (WSOY 1978) lopusta, jossa on lyhyt kronologinen esitys Martti Haavio-P.Mustapään elämänvaiheista ja julkaistuista teoksista. Ja jos niitä ei löydy kaupungin kirjastoista, niin yliopiston kirjastossa ne varmasti ovat saatavilla.
Suomalais-ugrilaisen uskontokäsityksen läpileikkaus on hienosti kuvattuna SKS:n 1993 julkaisemasta suurteoksessa The Great Bear. Vaikka et haluaisikaan lukea Keith Bosleyn loistavasti kääntämiä suomalais-ugrilaisen kielialueen kansanrunoja, niin teoksen 130 ensimmäistä sivua sisältävät esittelyt muinaisugrilaisten kosmoskäsityksestä ja rituaaleista ovat ehdottomasti mielestäni tämän aiheen parhaita pikaoppaita tällä hetkellä.
Henkilöni maailman kuva ja uskomukset ovat jo hahmottuneita. Nyt minun pitäisi löytää lisätietoa miljööstä, jossa henkilöni elää. Avukseni tulee arkeologia. Kirjoja on satoja ja tuhansia. Suosituksia kymmeniä. Työpöytäni kirjapinosta kaivan päällimmäisenä Ella Kivikosken Suomen Esihistorian (WSOY 1961). Toinen teos, joka minua kiehtoo on Eero Aution Karjalan kalliopiirrokset (Otava 1981). On tarpeetonta kahlata koko tekstiä lävitse. Jo pelkät kuvat auttavat ja kuvan avulla löydät sen kohdan tekstistä, johon haluat tutustua. Koska minä kirjoitan fiktiota, niin voin laajentaa suomalaisen kivikauden kuvaa yleiseurooppalaisella. Yksi mieliteoksistani on Marija Gimbutasin The Goddesses and Gods of Old Europe. (Thames and Hudson Ltd, London 1974, 1982, reprinted 1990).
Kalevalan juhlavuoden 1985 huumassa ilmestyi kymmeniä teoksia kansalliseepoksemme ympäriltä. Nämä teokset löytyvät varmimmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastosta. Ehkä tutustumisen arvoinen olisi STS:n 1987 julkaisema Kalevala ja maailman eepokset.
Eri tutkijat luotaavat Kalevalan suhdetta Homeroksen runouteen, Eddaan, Niebelungiin ym. jopa suomalaisen kansanrunouden suhdetta afrikkalaiseen tai kiinalaiseen runousperinteeseen.
Seuraavana kirja pinossani näyttää olevan Muinaisrunot ja todellisuus (Historian Aitta XX 1987). Jo pelkästään vilkaisu sisällysluetteloon ehkä saa asiasta kiinnostuneen lipomaan huuliaan. Koska teoksessa on sivumäärä kohtuullinen, sen jaksaa lukea vaikka illassa lävitse, jos edellisen teoksen paksuus tuntui luotaantyöntävältä.
Vielä on työpöydälläni kaksi kirjaa. Matti Klingen Muinaisuutemme Merivallat, (v.1983) lienee monelle tuttu muutaman vuoden takaisesta historiallisesta TV-dokumentista. Helsingin Sanomissa ilmestyi vähän aikaa sitten artikkeli vendikansasta, joka Klingen teoksesta sai innostuksensa omaan fantasiakyläänsä.
Toinen teos on ehkä tuntemattomampi, Heikki Kirkisen Pohjois-Karjalan kalevalaisen perinteen juuret (SKS Tietolipas 108, 1988). Henkilökohtaisesti, ehkä sukujuurista johtuen, tämä teos miellyttää minua enemmän kuin Klingen kirja. Nämä teokset pitäisi mielestäni lukea rinnakkain. Klingen lähtökohtana on Itämeri ja hän edustaa länsisuomalaista historian käsitystä, Kirkinen itäsuomalaista. Molempia professoreita voisi moittia liiallisesta subjektiivisuudesta, mutta näin rinnakkain luettuina niistä jokainen voi rakentaa oman synteesinsä. Jos ei muuta, niin ainakin sen, että suomalaisuus on sekoitusta kahdesta eri kulttuuripiirissä. Pohjolan ja Kalevan maiden ristiriita on yhä olemassa.
terveisin
Kirjakuoriainen